Taakkana tytär

Kaivontekijä Amorettin perhe elelee vaatimattomasti Ranskan maaseudulla toisen maailmansodan kynnyksellä. Pascal (Daniel Auteuil) on jäänyt leskeksi kuuden tyttärensä kanssa, joista suloinen Patricia (Astrid Bergès-Frisbey) ihastuu varakkaaseen lentäjään, vaikka Pascal toivoo palkollistaan Fèlipeä (Kad Merad) vävykseen. Sota tulee, perhettä kohtaa yllättävä shokki, ja isä joutuu punnitsemaan kunnian ja työväenluokkaisen ylpeyden, perheen ja lähimmäisenrakkauden väliltä.

Kaivontekijän tytärPitkän uran näyttelijänä tehnyt Daniel Auteuil on jostakin syystä valinnut esikoisohjauksekseen samannimiseen romaaniin perustuvan, jo kertaalleen vuonna 1940 ohjatun tarinan. Maisemiltaan Kaivontekijän tytär on nätti, mutta tarina on auttamattoman vanhanaikainen, ohjaus hajanaista ja näytteleminen paikoin vaivaannuttavan huonoa.

Tapahtumat pyörivät tyttären naimakaupan ympärillä. Vaikka Patricialla on jokunen sananen asiaan sanottavana, on miesten kesken käyty naimapuhe kuin kauppatavaran arviointia. Elokuvan sanoma tuntuu olevan, että tyttäristä ja naisista on pitkälti vain harmia. Poikia kun ei ole Pascalille siunaantunut ensimmäistäkään. Patriciankin hyveiksi lasketaan lähinnä sievä ulkonäkö. Herää kysymys, kuka tällaisia tarinoita nykyään kaipaa nähtäväkseen? Jos kyseessä olisi taitava aikalaiskritiikki, asia olisi toinen. Nyt yritelty ironia on väkinäistä eikä osittain humoristissävytteinen vakuuttelu hassuista sukupuolirooleista vakuuta.

Kaivontekijän tytärTavallaan päähenkilöksi esitelty Patricia on täysin muiden manipuloitavissa ja aivan keskeneräinen hahmo. Astrid Bergès-Frisbeyn on ilmeisesti käsketty näyttää avuttomalta ja väännellä alakuloisesti kulmakarvojaan. Elokuva on käsikirjoitettu niin kömpelösti, että henkilöiden teot töksähtävät yllättäen ja motiivit tuntuvat hölmöiltä.

Kun eritoten elokuvan loppupuolella kysymyksiksi nousevat perheen kunnia, häpeä ja luokkaerot, pääsee Auteuil monologissaan vauhtiin. Hänen näyttelemisensä on nolon itsekorostavaa, jolle koko elokuva tuntuu olevan pedattu. Vain Félipeä esittävä Kad Merad onnistuu olemaan luonteva roolissaan suhteellisen sympaattisena, ikääntyvänä poikamiehenä.

Hämmentävää on muuten se, että elokuvan alkusävelmä muistuttaa erehdyttävästi Rosemaryn painajaisen (1968) niin ikään tunnusomaista Mia Farrow’n lallattamaa tuutulaulua. Nämä kaksi elokuvaa eivät voisi juuri kauempana olla toisistaan. Sävelmän tuttuus tässä yhteydessä herättää todella outoja assosiaatioita.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,5 / 4 henkilöä


Powered by Preview Networks