Tappamisen ihanuudesta ja kurjuudesta
Yhdeksi elokuvahistorian rankimmaksi väkivaltaskenaarioksi nousee epäilemättä Takashi Miiken ohjaama Ichi the Killer, japanilaisittain Koroshiya Ichi, joka perustuu samannimiseen mangaan. Nopeasti suuren yleisön tietoisuuteen noussut Miike väistelee yhteen genreen lokeroitumista ja vie katsojan ekskursiolle niin ikään komedian, kauhun ja splatterin puolelle. Tuotantoon kuuluvat Dead or Alive itsenäisine jatko-osineen (1999) sekä perversioihin keskittyvät Audition (1999) ja Visitor Q (2001).
Yakuzapomo on kadonnut mystisesti. Hänen läheisin alaisensa, mielikuvituksellista kidutustavoista tunnettu Kakihara (Tadanobu Asano) alkaa kammeta tietoja sisäpiirin epäillyistä. Kakiharaa ei aja pelkästään lojaalisuus pomoaan kohtaan, vaan kaipuu tämän hellään sadomasokistiseen käsittelyyn. Tätä pomon exä, eksentrinen Karen (Paulyn Sun) yrittää innokkaasti korvata. Ichin (Nao Omori) silpovien terien tielle tuntuu osuvan koko lähipiiri, kunnes Kakihara saa tietää olevansa seuraava uhri.
Tappaja-Kakihara nauttii kiduttaessaan uhrejaan, mutta Tappaja-Ichi inhoaa koko touhua. Uhreistaan silppua tekevä, itkeskelevä Ichi onkin vain pelästynyt pikkupoika, jota kaksoisagentti Jijii (Shinya Tsukamoto) ohjailee. Maanmiestensä tapaan Miiken elokuvissa japanilainen ydinperhe oirehtii, tällä kertaa Charles Mansonin perheen tapaan. Elokuva vilisee läkähtymiseen asti toinen toistaan fiksoituneempia, omituisia hahmoja, mutta sankarit puuttuvat totaalisesti. Hyvän ja pahan jaottelulla ei ole sijaa, koska säälistä tehdään armotta lihamureketta.
Psykopaattisen Kakiharan roolissa loistava Tadanobu Asano lukeutuu japanilaisen elokuvan ykköstähtiin. Shinya Tsukamoto muistetaan parhaiten ihmisen ja koneen väkivaltaisesta liitosta kertovan Tetsuon (1989) ohjaajana. Omintakeinen ja nopeatempoinen musiikki on japanoisea edustavan Boredoms-yhtyeen Seiichi Yamamoton käsialaa. Hissimusiikista kaukana oleva meteli rytmittää käänteitä, repii ja liimaa oudot tapahtumat.
Yakuzaelokuvan uudemmassa polvessa, kuten Takeshi Kitanon Sonatinessa (1993), kova graafinen väkivalta ja musta huumori rinnastuvat kylläisiin värimaailmoihin ja hienovaraisiin yksityiskohtiin. Lännessä herra Tarantino hallitsee vastaavat kuviot. Miike rakentaa kuvansa huolella ja yllättävästi. Väkivallan estetisoiminen tapahtuu kirjaimellisesti kieli poskella. Ichissä perinteinen itämainen kuolemisen ja tappamisen taito on nihilististä cyberpunkia.
Sadismin ja perversioiden ylimenoilla vuorattu kuvasto lipsahtaa parodian puolelle ja läträäminen kääntyy tarkoituksella koomiseksi suolikasoihin liukastelemalla. Uhreista tehdään tempuraa tai neulatyynyjä. Lojaalisuus ja kunnia johtavat myös itsensä silpomiseen. Valitettavasti naiset joutuvat jälleen kerran raaimman väkivallan uhreiksi perinteisen eksploitaation mukaisesti, vaikka miehiäkään ei säästellä. Miike tietää, että väkivalta myy ja äärimmilleen vietynä johtaa kulttimaineeseen.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 2 henkilöä
Seuraava:
Bodomin legenda
Arvostelu elokuvasta Bodomin legenda.
Edellinen: Poltergeist
Arvostelu elokuvasta Poltergeist.