Hurja joukko ja Viheltävät luodit kotikatsomo

Tämän kevään elokuvahelmiä ovat olleet Sam Peckinpah'n mestariteosten – Viheltävät luodit, Hurja joukko, Balladi Cable Hoguesta (1970), Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) – laadukkaat dvd-julkaisut, jotka saavat myös Film-O-Holicissa käsittelynsä. Ensimmäiseksi keskitymme luettelon kahteen ensimmäiseen, Viheltäviin luoteihin ja erityisesti Peckinpah'n tunnetuimpaan elokuvaan, Hurjaan joukkoon, jonka ajansietokyky on taas uudelleen katsottuna kerrassaan hurja. Nyt entisestään vahvistui käsitykseni, että edelleen rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta Hurja joukko ei ole väkivaltaelokuva. Sellainen ei ole elinkelpoinen kovinkaan pitkään. Yksinkertaisesti sanottuna Hurja joukko on tutkielma kuolemasta, sielunmessu.

Peckinpah hankki kannuksensa ensialkuun teatterin ja sen jälkeen tv-sarjojen parista. Nälkä pitkän elokuvan puolelle oli kuitenkin jo alusta asti selviö. Peckinpah pääsikin näyttämään lahjakkuutensa toisessa elokuvassaan Viheltävät luodit, jonka teemat sinetöivät myös ohjaajan myöhempien teosten linjaukset. Lupaava alku tyssäsi kuitenkin Peckinpah'n kolmannen ja Charlton Hestonin tähdittämän elokuvan Majuri Dundeen (1965) sekä tuotannolliseen että taiteelliseen epäonnistumiseen, mikä vei Peckinpah'n pimentoon pitkän elokuvan osalta ja merkitsi väliaikaista paluuta televisioon.

Tulevan kulttiohjaajan paluu valkokankaille oli loppuviimein kuin parhaasta macho-tarinasta, sillä yksi Warnerin johtajista oli saanut käsiinsä potentiaalin käsikirjoituksen, jonka toteuttajaksi joku ehdotti hankalan maineen Dundeen myötä saanutta Peckinpah'ta. Johtaja kuitenkin soi kaiken luottamuksensa vastarannankiiskelle, sillä olivathan he kummatkin entisiä merijalkaväen sotilaita...

Kun tappajat menevät Meksikoon

Vuonna 1969 ensi-iltansa saanut Hurja joukko oli Peckinpah'n lopullinen läpimurto. Se oli ohjaajan viimeinen kortti, jonka puolesta hän uhrasi kaikkensa ja jossa Viheltävien luotien lupaukset lunastettaisiin korkojen kera. Hurja joukko vakiinnutti Peckinpah'n aseman amerikkalaisena taiteilijana sekä hyvässä että pahassa. Hän oli radikaali ja viinanhimoinen ohjaaja, joka seisoi toinen jalka menneisyydessä ja toinen tulevaisuudessa ja jolle edistys merkitsi väkivaltaisten syklien toistumista ja murrosvaiheet väkivaltaa ja terroria. Niinpä Peckinpah'n työt ovat kommentoivia ja kantaaottavia linkkejä menneen ja tulevan väliltä. Niillä ei todellakaan ole mitään tekemistä hippifilosofialla, kuten jotkut ovat väittäneet, vaan Peckinpah kasvatti näkemyksensä maailmankirjallisuudesta sekä amerikkalaisesta mytologiasta ja historiasta.

Hurja joukko sai alkunsa Roy N. Sicknerin ja Walon Greenin alkuperäistarinasta, jossa tappajat menevät Meksikoon. Sickner oli käyttänyt Butch Cassidyn rikollisryhmän nimeä, mutta oli yhdessä Greenin kanssa muuttanut lainsuojattomien nimet ja irrottanut henkilöt historiallisista yhteyksistään. Suoraviivainen tarina keskittyi lopulta ryhmään lainsuojattomia, jotka epäonnistuneen ryöstön jälkeen pakenevat sisällisotaa käyvään Meksikoon palkkionmetsästäjät kantapäillään. Siellä rikolliset ajautuvat yhteistyöhön Huertan puolella taistelevan kenraali Mapachen (Emilio Fernandez) kanssa kohtalokkain seurauksin.

Elokuvaa kuvattiin hullun kesän 1968 aikana, jolloin Vietnamissa sota riehui pahimmillaan, Martin Luther King ja Robert Kennedy ammuttiin, kaupungeissa ja kampuksilla mellakoitiin ja demokraattien puoluekokous Chicagossa päättyi verilöylyyn. Ei mikään ihme, että Hurja joukko sai ristiriitaisen vastaanoton kotimaassaan, sillä se kumpusi peittelemättä amerikkalaisesta ahdistuksesta. Peckinpah lavensi rikollisjoukon tarinan monisyisemmäksi juonikuvioksi muuttuvista ajoista, jotka tuuppivat sekalaista laumaa veren- ja rahanhimoisia amerikkalaisia keskelle veren- ja vallanhimoisten meksikolaisten välienselvittelyä. Hän maalasi julmia kuvia maailmasta, jossa ihanteilla ei ollut enää mitään merkitystä ja jossa vallanpitäjät pakenivat vastuutaan ja valehtelivat kansalaisilleen.

Hurjan joukon arvostelijoita ärsytti myös sankareiden totaalinen puuttuminen. Nimen "Hurja joukko" saattoi laskea koskevan niin lainsuojattomia, palkkionmetsästäjiä kuin meksikolaissotilaitakin. Kun vuotta aiemmin elokuvamaailma oli saanut todistaa, miten amerikkalaisuuden ikoni, Henry Fonda, murhasi Huuliharppukostajassa (1968) kokonaisen perheen, niin Hurja joukko näytti, miten William Holden, Hollywoodin kultapoika, ampui naista pumppuhaulikolla. Ei mikään ihme, että niin Leone kuin Peckinpah'kin ovat saaneet oikeaa arvostusta vasta jälkikäteen, sillä he olivat todellakin aikaansa edellä.

Peckinpah-universumissa ei ole isänmaata. Lainsuojattomille illuusiottomuus merkitsee ennen kaikkea moraalisten ja sosiaalisten perusarvojen romahtamista. Heillä ei ole yhteiskunnallisia siteitä eikä helliä tunteita kotimaataan kohtaan. He ovat ammattirikollisia ja heitä sitoo ainoastaan keskinäinen solidaarisuus, joka sekin mennen tullen rakoilee. Isänmaalla, saati edes perheellä ei ole arvoa, sillä kymmenen tuhatta dollaria katkoo monia perhesiteitä, kuten joukkion johtaja asian lakonisesti ilmaisee. Raja Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä ei ole lainsuojattomille muuta kuin laillisuusraja, jonka ylittäminen tarjoaa pakopaikan villissä etelässä. Hyvästi villi länsi.

Oikeutettu kuolema

Viheltävissä luodeissa hetkeksi hairahtunut Gil Westrum (Randolph Scott) puhdistaa Steve Juddin (Joel McCrea) kuoleman kautta oman sielunsa kuten myöhemmin Hurjassa joukossa Pike, Dutch ja Gorchin veljekset Angelin kohtalon kautta. Tämä puhdistuminen edustaa yhtä westernin perustavanlaatuisinta tragediaa, koska mitä hyötyä miehelle on voittaa vaikka koko maailma, jos hän menettää sielunsa. Kuten Judd oli kunniakäsityksensä jo aiemmin ilmaissut: "All I want is to enter my house justified..." Tässä, monesti rujossa ja lopullisessa, synninpäästössä on yksi lännenelokuvan tärkein voimanlähde, jossa valkokankaan kummallakin puolella on sovitettu tuskaa, vihaa, katkeruutta, pelkoa ja epäonnistumista. Tapahtukoon mitä tapahtuu, kunhan viimeinen teko on oikeutettu.

Viheltävien luotien loppu oli erittäin suuntaa-antava. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa Juddin pettänyt Wetsrum etsii teolleen sovitusta, jonka Judd ottaa vastaan: " Hell, I know that. I always did. You just forgot it for a while, that's all. So long partner." Sitten kuoleva miesten mies vilkaisee vielä kerran taustalla siintäviä vuoria ennen kuin vaipuu hengetönnä maahan. Steve Juddin myötä kuolee kokonainen miessukupolvi ja mytologia, jonka puolesta se oli elänyt.

Kun Hurjan joukon lopussa Pike Bishop (William Holden) kuolee, kuolettavasti haavoittunut Dutch (Ernest Borgnine) kompuroi häntä kohti toistaen kumppaninsa nimeä: "Pike! Pike. Pike..." Viimeinen Pike" on enää vaikeroiva kuiskaus, jonka jälkeen Dutch heittää henkensä Bishopin viereen. Rujosti herkkä kohtaus viittaa Steve Juddin ja Gil Westrumin viimeiseen keskusteluun, jota Hurjan joukon päähenkilöille ei enää suoda. Heille ei jää mahdollisuutta kertoa toverilleen, miten oli tätä arvostanut.

Viheltävät luodit jäi Peckinpah'n viimeiseksi traditionaaliseksi westerniksi. Se oli rajapyykki, jonka jälkeen ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kahlata syvemmille ja synkemmille vesille. Jos Peckinpah-asteikolla Viheltävät luodit oli klassinen lännenelokuva, niin Hurja joukko oli radikaali, kun taas Pat Garrett ja Billy the Kid epäsovinnainen ja moderni western Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974) jo suorastaan epänormaali.

Tien päässä

Hurjassa joukossa Pike Bishopin hahmo on oikeastaan Viheltävien luotien Steve Juddin jatkojalostus. Pike etsii koko elokuvan ajan oikeutusta olemassaololleen ja käy jaakobinpainia oman puutteellisuutensa kanssa. Pike onkin Hurjan joukon ainoa muuttuva ja kehittyvä hahmo, joka tarinan edetessä muuttuu kohtaus kohtaukselta traagisemmaksi.

Kun Tector Gorch (Ben Johnson) ja rikollisjoukon vanhin jäsen Freddie Sykes (Edmond O'Brien) ottavat yhteen, Pike menee väliin ja pitää puheen uskollisuudesta: "We're not gonna get rid of anybody. We're gonna stick together, just like it used to be. When you side with a man, you stay with him. And if you can't do that, you're like some animal, you're finished. We're finished. All of us."

Mutta Pike kuitenkin itse toistuvasti epäonnistuu elämään omien sääntöjensä mukaan. Hänellä kun on tapana pelastaa oma nahka aina ensimmäiseksi. Hän jättää Crazy Leen (Bo Hopkins) satimeen keskelle piiritystä ja saa myöhemmin tietää, että tämä oli vanhan Sykesin lapsenlapsi. Hän ampuu kylmäverisesti haavoittuneen toverin. Viimeistään entisen kumppanin, Deke Thortonin (Robert Ryan), ilmestyminen palkkionmetsästäjien riveihin uppoaa Bishopin vähemmän jaloihin muistoihin kuin Rapalan vaappu.

Bishopin itseinho täydellistyy lopulta Angelin (Jaime Sanchez) kohtalon kautta. Pike ei kykene näkemään itseään miehenä, joka on sanojensa mittainen. Hänhän on rikkonut niitä aina olosuhteiden niin vaatiessa. Sanat ovat olleet vain yritystä peittää henkilökohtainen moraalinen rappio, jota mies ei ole halunnut itselleen tunnustaa. Bishopin traumat itseään kohtaan vain kasvavat, kun rikolliset palaavat Aqua Werdeen todistamaan Angelin julmaa kidutusta. Bishopin itsetutkiskelu kulminoituu lopulta hänen ja nuoren prostituoidun välisessä kohtauksessa juuri ennen finaalia.

Syyllisyyden juovat vain syvenevät rikollisjohtajan kasvoilla, kun hän ostetun rakkauden jälkeen pukeutuu viinapulloa tavoitellen. Bishop nostaa pullon ja juo viinan polttaessa kurkkua. Ilme kiristyy, kun ajatukset oman olemassaolon tyhjyydestä tulevat yhä kirkkaammiksi. Vauvan itku ja nuori, kaunis nainen hänen vierellään vain pahentavat tilannetta. Kaikki ne epäonnistumiset, ja rakkaus ja perhe, joka olisi joskus voinut olla mutta jota ei koskaan tule olemaan. Bishop tajuaa, että tämä on tien pää. Pike ei voi sanoa: "All I want is to enter my house justified..." Hänellä ei ole kotia, ei perhettä. Ei mitään minne mennä eikä minkään takia – paitsi hakemaan Angelia, oikeutusta kuolemalle.

Bishop menee viereiseen huoneeseen, jossa Gorchin veljekset riitelevät huoran kanssa. Veljekset hiljentyvät pomomiehen ilmestyessä oviaukkoon. He voivat lukea hänen ajatuksensa. Bishop tuijottaa veljeksiä jäätävästi ja sanoo: "Let's go." Hetken emmittyään Lyle Gorch (Warren Oates) vastaa humalan sumentamalla äänellä: "Why not."

Dutch on istunut koko ajan bordellin ulkopuolella vuollen puutikkua, jonka jokainen lastu on vain kasvattanut hänen raivoaan kidutuksen ja juhlinnan äänten käydessä sietämättömiksi. Kun Bishop astuu ulos, miehet katsovat hetken toisiaan. Dutch hymyilee. Päätös on tehty. Ja niin lainsuojattomat lähtevät marssimaan kohti kohtaloaan. Osittain siksi, ettei heillä ole mitään muutakaan, mitä tehdä, minne mennä. Mutta ehkä osittain myös siksi, että he katuvat ja haluavat tehdä jotain jonkun ylevämmän asian puolesta, vaikka he eivät sen päälle mitään ymmärtäisikään.

Lopulta kyyniset tappajat uhraavat itsensä unelmalle paremmasta maailmasta. Todennäköisesti tyystin tietämättään. Se tosiasia ei paina ketään, että myös Villan vallankumousta tulevat tahraamaan ihmisten ahnaat kädet. Kuolemassa rikolliset löytävät elämän unohtuneen tarkoituksen, kun neljä syntistä sovittavat menneisyytensä rikkeet elämänsä viimeisten veristen minuuttien aikana. Neljä langennutta enkeliä puhdistavat turmeltuneen Aqua Werden.

Saavuttuaan Mapachen pakeille Bishop pyytää kenraalia vapauttamaan Angelin, jonka kurkun tämä kuitenkin viiltää auki. Bishop sinetöi kohtalonsa ampumalla Mapachen samointein, enää yhtään empimättä. Rikollisilla on jopa mahdollisuus paeta, koska meksikolaissotilaat lamaantuvat kenraalinkuvatuksensa kuolemasta. Pike kumppaneineen alkavat kuitenkin vain nauraa. He tietävät, että tämä on loppu ja he kaikki haluavat sitä.

Hidastettu kuolema

Hurjan joukon verinen finaali on edelleen todella kovaa katsottavaa. Alkuperäisen teho on satojen plagioijien saatossa vuosikymmenten jälkeen vain noussut potenssissa. Elokuvan alun verilöyly oli vain alkusoittoa. Kuva on jatkuvassa liikkeessä, teleobjektiivin käyttö kuroo välimatkat epätodellisen tuntuisiksi. Sekasorto todellakin on repivää ja kiinnikkeetöntä, ja katsoja heitetään sen keskelle. On epäselvää, mistä luodit tulevat ja kuka ampuu ketäkin. Vietnamin sodan katku leijuu voimakkaasti silmittömän tulituksen yllä. Hurjan joukon ennakkonäytöksissä monet kävelivät ulos teatterista jo ensimmäisen verilöylyn jälkeen. Ehkä he eivät kestäneet katsoa, miten sivulliset joutuivat keskellä tulitaistelua – kuten Vietnamissa tapahtui tuolloin päivittäin.

Mutta Hurja joukko ei ole juuttunut omaan aikakauteensa, päinvastoin. Amerikkalaisilla kun on edelleen tapana tuppautua vääriin paikkoihin milloin milläkin verukkeilla, mutta yleensä varsin verisin seurauksin. Hurja joukko on malliesimerkki amerikkalaisen toimintadraaman voimasta ja elinvoimasta. Toisin kuin päähenkilönsä elokuva ei ole jäänyt ajan jalkoihin. Hurjassa joukossa näkyy ohjaajan klassinen sivistyneisyys, vaikka hän yleensä julkisesti teeskentelikin umpitolloa moukkaa. Peckinpah'n avainteoksissa shakespearelainen tapahtumisen taju ja conradilainen valkoisen miehen hulluus yhdistyvät konkreettisella ja rajulla tavalla.

Verilöylyn pääosaan nousee lohdutonta jälkeä tekevä amerikkalainen Browning-konekivääri kuin lupauksena uusien aseiden tuhovoimasta modernin sodankäynnin tulevaisuudessa. Kuudestilaukeavat lakaistaan tylysti historiaan. Lopputaistelun vaikuttavin hetki on kohtaus, jossa verinen ja psykoottisesti kirkuva Lyle Gorch kääntää konekiväärin ympäri tulittaen silmittömästi meksikolaissotilaita. Ikään kuin ase jo kontrolloisi ampujaansa, joka ei voi päästää siitä irti.

Kohtaus on kuin verinen viittaus italialaisen renessanssimaalarin, Andrea Mantegnan, teoksiin Pyhän Sebastianin kohtalosta, kun pyhimys kärsii marttyyrikuoleman vihollisen nuolien lävistämänä ja katsoo samalla taivaisiin etsien pelastusta kaukana maallisen kärsimyksen tuolla puolen. Lyle Gorchilla tätä ylimaallista mahdollisuutta ei kuitenkaan ole. Ainoa mitä hän voi tehdä, on kääntyä ja tulittaa takaisin.

Peckinpah'n yhtenä tavoitteena oli Hurjalla joukollaan lyödä Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (1967), jonka lopussa Warren Beatty ja Faye Dunaway ammutaan hidastetussa tulituksessa reikäjuustoksi. Peckinpah onnistui tavoitteessaan. Onnistui myös siinä mielessä, että Bonnie ja Clyde on nykyään auttamattomasti vanhentunut rikossaaga. Hurja joukko sen sijaan ei ole vanhentunut, sillä elokuvan näkemys rikoksesta on paljon tylympi, puhuttelevampi, yleismaailmallisempi ja aina vain ajankohtaisempi. Ja se rikos on ihmisyys, jonka Peckinpah lopulta raa'an nerokkaassa Tuokaa Alfredo Garcian päässä kärjisti ja kärvisti monelle sietämättömään, täyteen muotoonsa. Tuon hurjan mestariteoksen dvd-julkaisua vielä odotellessa...

Dvd-julkaisut

Laadultaan sekä Viheltävät luodit että Hurja joukko ovat kiittämisen ja kumartamisen arvoisia. Myös Hurjan joukon lisukepuoleen on panostettu, sillä kakkoslevyn dokumentit ovat perehtymisen arvoisia varsinkin sellaiselle, jolle Peckinpah on tuntemattomampi suuruus. Ja onhan se kenelle tahansa mielenkiintoista, miten sellaiset luonnenäyttelijät kuten Benicio Del Toro ja Michael Madsen analysoivat Peckinpah'n elämäntyötä, sillä heidät olisi ollut helppo kuvitella ohjaajan luottonäyttelijöiksi.

Tosin itse elokuvantekijöitä olisi saanut olla mukana tarinoimassa. Etenkin ihmettelen esimerkiksi Scorsesen puuttumista. Siksi syvempää Peckinpah-tietoa ja analyysiä kaipaaville suosittelenkin Peckinpah'sta tehtyjä elämänkertoja ja Paul Seydorin kirjoja. Ikävä miinuksen loistaville dvd:eille antavat kommenttiraidat, osiltaan ainakin Hurjan joukon, Viheltävien luotien en kuunnellut. Miten arvostetut tutkijat sortuvatkin kirkumaan parhaista koskaan tehdyistä kohtauksista kuten jotkut Tähtien sota -fanit, Sormusten herrain halti(j)at sun muut nanonanot... If they scream, kill 'em! Rajansa rakkaudellakin.