Bring Me the Head of Alfredo Garcia kotikatsomo

Bring Me the Head of Alfredo Garcia ei ole ohjaajansa paras elokuva mutta heittämällä pirunmoisin ja ristiriitaisin. Tie-elokuvien tien pää ja aikalaistensa muutamin poikkeuksin maanrakoon moukaroima mestariteos, joka on kasvanut kulttielokuvasta myöhempien sukupolvien klassikoksi ja josta ei edelleenkään ole mitenkään varma, miten siihen pitäisi suhtautua.

Peckinpah ohjasi Garcian poikkeuksellisesti paineettomuudessa, jos lähimenneisyyden haamut lasketaan ulos. Hän oli jättänyt Hollywoodin taakseen ja halusi vain haistattaa pitkät inhoamalleen systeemille, josta hän kuitenkin oli riippuvainen. Bring Me the Head of Alfredo Garcia poltti siltoja. Myös Peckinpah’n edestä.

Elokuva on ainoa, jossa Bloody Samilla oli valta ja vastuu alusta loppuun ilman katkeraa painia tuotantoyhtiöiden kanssa. Ristiriitaisuudet kukkivat jo teossa. Pat Garrettin & Billy the Kidin (1973) myötä pahasti turpiinsa saanut Peckinpah luotsasi Garcian läpi sekä intohimottomasti että intohimoisesti. Toimintakohtausten tyylittely vaikuttaa oudolta. Ikään kuin ohjaaja tekisi itseään ruoskien pilaa itsestään. Naurulla, joka ei ensikatsomalla välttämättä avaudu ja joka puhkesi lopulta ääneen Rautaristin (1978) lopussa. Äärimmäistä itseironiaa, joka kristallisoituu Warren Oatesin Bennien lakoniseen yksinpuheluun sen jälkeen kun hän on ampunut kilpailevaan päänmetsästäjään tarvetta enemmän luoteja: ”Miksi? Koska se nyt vaan tuntuu niin pirun hyvältä!”

Bring Me the Head of Alfredo Garcia ei ole ohjaajansa niitä elokuvia, joita katson uudelleen aikaansa edellä olleen leikkauksen ja toiminnan kuvauksen ansiosta. Garciassa hallitsevat sysimusta huumori ja vastakkaiset tunteet. Kun Robert Webber katsoo säkkiin mätänevää irtopäätä kommentoiden spontaanisti ensimmäiseksi nenän suuruutta, ylletään jossain asteikossa hyvin korkealle.

Pää-käskyn antava El Jefe (aina yhtä pelottava Emilio Fernández) on kuin kenraali Mapachen hyväänkin pystyvä veli. Luvattuaan miljoona dollaria tulevan tyttärenpoikansa isän yläkerrasta hän on lapsen synnyttyä liikuttavasti pakahtunut täysin tämän pauloihin koko pää-asian unohtaneena. Kris Kristofferson alkaa raiskarina epäröimään väkivaltaa ja lopulta kaipaa vain hellyyttä. Yksi niljakas päänmetsästäjä tarjoaa köyhälle lapsijoukolle jäätelöä täysin sydämin. Webberin ja Gig Youngin miesrakkauden paljastavassa kuolinkohtauksessa on kummallisen koskettavaa surua maailman tylyydestä. Kohtaus on kitkerä viite Hurjan joukon (1969) loppuun, jossa Dutch (Ernest Borgnine) ei ehdi ennen tuonpuoleista tunnustaa rakkautta Pikelle (William Holden). Puhumattakaan Oatesin ja Isela Vegan niin sanotusta parisuhteesta, johon on ladattu täyslaidallinen ohjaajan kyseenalaisesta ja ristiriitaisesta suhtautumisesta naisiin. Elokuvan alkua en halua sitä kokemattomalle edes paljastaa.

Jokainen Pakotien (1972) nähnyt muistaa aivan varmasti Al Lettierin levottomuutta herättävän, massiivisen röhnöttämisen ja sikailun auton takapenkillä. Oatesin ainoana matkakumppanina pelkääjänpostilla kalmanlukijana on lopulta mädän pään sisältävä, kärpäsiä luokseen kutsuva säkki, mikä tarjoaa elokuvan legendaarisimmat kohtaukset, suurin surmin.

Peckinpah ei ole kirjaimellinen fatalisti. Hurjassa joukossa tarjottiin valinnan mahdollisuus, sellainen tarjotaan myös Garcian Bennielle. Kun Hurja joukko paljastuu lopussa yllättäen vasemmistolaiseksi, Garcian ainoa filosofinen ripe on itsekunnioituksen säilyttämisessä. Pakotiessä ohjaaja näytti kykenevänsä myös onnelliseen loppuun. Ennen kaikkea Bring Me the Head of Aldredo Garciassa Peckinpah kokosi elokuvansa, uransa ja elämänsä yhteen päälauseeseen. Siksi Garcia on kaukana täydellisestä, mutta sen ansiosta juuri lähellä sitä. Suurimpana nimittäjänään rehellisyys.

Bring Me the Head of Aldredo Garcia on malliesimerkki amerikkalaisen elokuvan viimeisen kultakauden, 1970-luvun voimasta, joka syntyi suurelta osin miehisen toiminnan kuvauksen kautta. Aikakauden keskeiset niin sanotut äijäelokuvat antoivat rikkaina populaaritaiteen teoksina väkevän panoksen elokuvan yleiselle kehitykselle. Kuvat voivat hieman haalistua, mutta henki ja asenne, ne ovat edelleen omaa luokkaansa. Vanhan koulun karjukinon kunniaksi.

Elokuvan ulkopuolella koko uransa päihdeongelmainen Peckinpah provosoi teeskentelemällä sivistymätöntä moukkaa eikä juuri kertoillut taustastaan näytelmäklassikoihin ja kirjallisuuteen syvästi perehtyneenä ajattelijana. Pidän häntä Kurosawan ohella elävän kuvan Shakespeare-tulkintojen suurimpana mestarina. Peckinpah teki sen vain paljon peitellymmin, jos pelkkää pintaa tuijotetaan. Mutta jos uskaltaa sukeltaa, tilanne muuttuu. Tästä todistaa jo pelkästään se, miten monen vuosikymmenen päästä uudet filmihullut säännöllisesti löytävät yhden juoppohullun aikaansaannokset. Ja löytävät joka kerta jotain uutta. Hurjan taiteen voimaa ei käy kieltäminen, rakastaa sitä sitten tai ei.