Fucking Åmål kotikatsomo

Elämästä vieraantunut akateeminen homoälymystö ihmetteli Fucking Åmålin ensi-illan aikoihin, miksi elokuvassa nostetaan niin kova haloo tyttöjen välisestä ystävyydestä. Yliopistollahan homot eivät ole mitään kovin eksoottisia kummajaisia. Pikainen maakuntakierros voisi opettaa jotain näille vaaleanpunaisessa pumpulissa paijatuille pehmiksille. Pistäytykääpä vaikka Loimaalla tai Aurassa. Saatte tietää, miten vakaa ja vaitonainen Suomen työtä tekevä kansa suhtautuu lesbonorsujen välisiin hinkkausleikkeihin ja keikisteleviin suklaapoikiin. Ja vielä Herran vuonna 1999. Isiemme uurastusta eivät aika ja ohimenevät homokotkotukset mitätöi.

Fucking Åmål osoittaa, että Ruotsillakin on oma provinssi. Vaikka varsinainen maaseutu tyhjenee pikavauhdilla, Åmålin tapaiset pikkukaupungit kituuttavat asukkaiden velttouden ja saamattomuuden ansiosta vielä pitkän aikaa. Niin kauan kun baarista saa kaljaa, kukaan ei viitsi lähteä pois. Mikään todellinen peräkylä Åmål ei kuitenkaan ole, kulkeehan sen halki peräti pikatie. Ja tuskinpa Åmålin mentaliteetti loppujen lopuksi on kaukana turkulaisistakaan renkaidenpotkijoista, amisviiksistä ja pillurallista.

Kukkuu-homoudeksi kutsutaan trendipellejä, jotka tekevät luulotellusta erilaisuudestaan identiteettinsä ehdottoman peruspilarin. Fucking Åmålissa lienee kyse juuri tästä, tavallisestihan 15-vuotiaiden ipanoiden seksuaalinen profiili on vielä täysin selkiintymätön. Kukkuu-homous tarjoaa syrjitylle ihmiselle kätevän tavan selittää asiat parhain päin: "Minua vihataan, koska olen homo", eikä "Minua vihataan, koska olen tyhmä ja ruma kusipää."

Videoformaatti sopii hyvin elokuvalle, joka näyttää kanadalais-australialaiselta nuortensarjalta. Värien laimeahko popismi skarppiutuu tv-ruudussa. Käsivarakuvaus toimii niin luontevasti, ettei se hämmennä Hollywood-jäykistelyyn tottunutta katsojaa enempää kuin Hill Street Bluesin käskynjako. Elokuvateatterien mölyäviä teinitampioita ei tarvitse kotioloissa sietää. Huonon musiikin ja ärsyttävän ruotsinkielisen jankutuksen voi vaientaa kaukosäätimellä.

Sama johtopäätös tehtiin jo 70-luvulla elokuvan alkaessa siirtyä valkokankailta videokopioille. Kukaan ei enää kaipaa teatterien elämää suurempaa lumousta, kun elokuvatkin ovat elämää pienempiä.