Fucking Åmål valkokangas

Åmål on ilmeisesti Ruotsin Kälviä – ei-mikään paikka ei-missään – josta ei olla ihan varmoja onko sitä edes olemassa. Ainakaan kukaan ei osaa sijoittaa sitä kartastoon. Åmål/Kälviä on suorastaan myyttiset ulottuvuudet omaava symboli peräreikien peräreiälle, jonne päädytään tai synnytään – ja lopulta kuollaan. Siellä kaikista tulee joko levyseppähitsaajia, traktorinasentajia tai parturikampaajia, ja joka ilta kierretään sama paikka kolmeen kertaan, jos television visailuilta ehtii. Sinne kukaan ei halua mutta sinne suurin osa meistä lopulta päätyy. Sillä jokainen lähiö on lopultakin oma pikku Åmål/Kälviä, jossa kaikki on kuollutta – paitsi unelmat. Ja vanhemmiten nekin hiipuvat. Tässä oli lyhykäisyydessään ruotsalaisen vuonna 1969 syntyneen käsikirjoittajan ja ohjaajan Lukas Moodyssonin esikoispitkän Fucking Åmålin tarinan päähenkilöiden maailma.

Elokuva kertoo 14–17-vuotiaiden nuorten arkipäivästä niin ystävyydessä, rakkaudessa kuin vihassakin ruotsalaisen pikkukaupungin, Åmålin, hyväilyssä. Sen kaikessa ihanuudessa ja kurjuudessa – maailmassa, jossa ei tunnu olevan muuta kuin seiniä vastassa ja jossa ei tapahdu mitään. Ja silti niin paljon, ja millaisella teholla. En muista pitkään aikaan tunteneeni niin voimakkaasti elokuvan päähenkilöiden puolesta. Häpeä, pelko, nöyryytys, inho, viha, katkeruus, mutta myös sanoinkuvaamaton riemu, intohimo ja täyttymys ovat elokuvan väriskaala, joka roiskaistaan koko kirjossaan myötäelävän katsojan silmille ilman Hollywoodin naurettavia ja lapsellisia maneereita ja alleviivauksia. Ailahtelevana mutta arkipäiväisenä, oikeana elämänä, jossa unelmilla saattaa sittenkin olla mahdollisuutensa.

Käsivaralla kuvattu ja sydänverellä näytelty

Elokuvan ansiot lepäävät kahtaalla. Ensinnäkin Fucking Åmål on dokumentaarista otetta hyödyntävä, mutta moralisointia ja opettavaisuutta välttelevä kertomus. Se on usein käsivaralta kuvattu kotivideotyyppinen hieman rakeinen elokuva, jossa kamera työntyy häpeilemättömänä kärpäsenä nuorten pyhimpään, omaan huoneeseen. Ajoittain kamera on kuin äiti tai isä, jotka hiippailevat salaa nuorten valtakunnassa housun taskuista tupakkia etsien ja päiväkirjoja lukien. Mutta se näyttää meille paljon muutakin eli kaikki ne tunteet, joista vanhemmilla ei ole hajun häivääkään. Välillä kameran kuva ahdistaa, varsinkin, kun joutuu kohtaamaan itselle tuttuja tilanteita ja tunteita. On kiusaus sulkea silmät.

Toisena tukipaaluna ovat loisteliaat näyttelijät, jotka kerrankin ovat myös oikeasti henkilöhahmojensa ikäisiä. Pääparia lukuun ottamatta kaikki ovat pystymetsästä, vaikka ei uskoisi. Nämä nuoret ja kokemattomat ruotsalaisdebytantit hallitsevat suvereenisti sen, mikä ei ole auennut korkeasti koulutetulle suomalaisnäyttelijälle kirveelläkään. Ei näköjään edes suomalaisen elokuvan nousukaudellakaan, muutamaa poikkeusta säännössä unohtamatta. Nimittäin nämä nuoret osaavat näytellä kameralle. Ja toisaalta, heille on osattu kirjoittaa myös elämänmakuinen dialogi, josta suomalaiselokuvaa ei liiemmälti tarvitse vieläkään päälakeen taputella. Ellei sitten rystysillä.

Hirvittävä elokuva

Omalla tavallaan Fucking Åmål on raikkaudessaan karmeaa katsottavaa. Olemisellaan se muistuttaa katsojaa koko ajan siitä, millaista ’kiihkeällä’ intohimolla laskelmoitua Hollywood-roskaa ohjelmistomme on täynnä. Sillä Fucking Åmål kertoo kiertäen, millaiseen sisällölliseen alennustilaan amerikkalainen keskivirran elokuva on itsensä huorannut. Kun asetetaan rinnakkain Fucking Åmålin kaltainen omaehtoisista lähtökohdista itsensä ammentava elokuva ja maksavien asiakkaiden takapuolia nuolevat, Hollywoodin posetiivariapinoiden ison rahan tuotteet, kuten Titanic, Sinulle on postia, Viesti mereltä, Aina vierelläsi, Venetsian kurtisaani ja mitä niitä nyt onkin, niin ei pitäisi tulla edes valintatilannetta mietittäessä, mihin suuntaan kotimaisen elokuvan kannattaisi kehittyä.

Uskoisin, että suuri osa katsojista tulee löytämään elokuvan kuvaaman nuoruuden omasta elämästään. Joko ammoin elettynä tai juuri elettävänä. Fucking Åmålin voi nähdä matkana jo ajan kultaamaan omppupompun makuiseen oksennukseen, jolle voi puistatella päätään ja kiittää, että on aikuinen. Tai sitten se avaa haavoja, jotka olisi ehkä syytä avautuakin ja joiden päälle voi toivoakseni nauraa puhdistavasti. Tai sitten se tarjoaa ompeluseurahenkilön (lue: Toimi Kankaanniemi) kaikkitietävälle moraaliselle sormelle lukuisia herkullisia maalitauluja. Ihan miten vaan, mutta kylmäksi elokuva ei taatusti jätä.

Ja lopuksi, jos Kälviä nyt kaikesta huolimatta sattuukin jostain kumman luonnonoikusta olemaan olemassa, niin kaikki kälviäläiset huomio: pyydän anteeksi johdannon sanoja. Tarkoitukseni ei ollut loukata. Sitä paitsi sehän oli vaan leikkiä, kai te nyt huumoria ymmärrätte. Naurammehan mekin täällä.