Kimpassa 99 valkokangas

Kimpassa (Tillsammans, 2000) oli elämän varjoisampiakin puolia lempeällä huumorilla käsitellyt elämänmyönteinen komedia, joka sijoittui vuoteen 1975. Joukko eri lähtökohdista tulevia ja eri ideologioita vaalivia nuoria ihmisiä yritti asua saman katon alla 1970-luvun ihanteiden mukaisessa kommuunissa, jossa päätökset tehtäisiin yhteisesti, demokratian kauneimmassa hengessä. Kimpassa-kommuuni oli vertauskuva yhteiskunnasta, mikrokosmos, jossa erilaisten näkemysten oli tultava rauhanomaisesti ratkaistuksi. Tästä syntyi tietenkin melkoinen kaaos, jota Lukas Moodysson kuvasi lämpimästi ja suurella sydämellä. Elokuvassa olivat vahvasti mukana lapset, joiden oma aikuisista erillinen elämä kuvattiin hienosti ja isolla ymmärryksellä.

Kimpassa noteerattiin muuallakin kuin Pohjoismaissa, ja elokuva on vuosien varrella kohonnut jo klassikon asemaan. Ja nyt ohjaaja ja käsikirjoittaja Moodysson on päättänyt pilata kaiken. Itselläni heräsivät pahat aavistukset välittömästi, kun kuulin, että Kimpassa saa jatkoa. Tuloksena on Kimpassa 99, eli kommuunin porukka 24 vuotta myöhemmin, eikä mikään ole enää kivaa. Vanhan kommuunin rippeet ovat Klasse (Shanti Roney) ja Göran (Gustaf Hammersten), jotka ihmettelevät minne aika ja ystävät oikein katosivat.

On järkyttävää, että elokuvaa markkinoidaan draamakomediana. Tämä on suorastaan katsojien pettämistä. Komediaa elokuvassa on yhden vaivautuneen naurahduksen verran, loppu on väsynyttä puolikännistä väninää ilman kunnon käsikirjoitusta. Tai koska Moodysson on itse käsikirjoittanut elokuvan, hän tietää parhaiten, oliko käsikirjoitusta edes olemassa muualla kuin hänen omassa päässään.

Sinänsä Kimpassa 99 -elokuvan huonouden ei pitäisi yllättää, mutta harmittaa se silti. Moodysson on aina ollut parhaimmillaan kuvatessaan lapsia ja nuoria. Fucking Åmål (1998) osasi sukeltaa nuorten maailmaan tavalla, jota on harvoin valkokankaalla nähty. Lilja 4-ever (2002) on edelleen yksi traagisimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja nuorista punkkaritytöistä kertonut Me ollaan parhaita! (Vi är bäst!, 2013) muistutti, että Moodysson on paras teinien kuvaaja niin halutessaan.

Ja sitten vastapainoksi Moodysson tekee elokuvia – tai elokuvallisia oksennuksia – kuten Reikä sydämessäni (Ett hål i mitt hjärta, 2004), jota kukaan ei tajunnut, tai nyt Kimpassa 99, joka on olevinaan jonkinlainen tilinteko keski-ikäisten illuusioiden menetyksestä. Harmi vain, että elokuva käyttää alustanaan toista elokuvaa, josta monella on hyvät ja rakkaat muistot. Moodysson olisi voinut keksiä ihan uudet tyypit, jotka olisivat saaneet jankuttaa ja sekoilla kännissä. Moodysson taitaa kaivata kovasti takaisin nuoruuteensa, kun näkee aikuisuuden näin kelmeässä valossa?

Tanskalaiset elokuvaohjaajat Lars von Trier ja Thomas Vinterberg olivat aikanaan perustamassa itsetietoista ja turhanaikaista dogma-säännöstöä, jolla rajoittivat omaa taiteellista vapauttaan, kunnes tajusivat kuinka hölmöä touhu oli. Susanne Bier tuli mukaan jälkijunassa, ja Lukas Moodysson sai myös vaikutteita, huonoja sellaisia. Kimpassa 99 -elokuvan valaistuksesta en nyt edes sano halaistua sanaa, mutta heilukamerasta kyllä. Ihan oikeasti, se että kuvataan käsivaralta, ei tuo mitään lisäarvoa, ellei se ole todella perusteltua! Pitäisi olla joku pointti, miksi tehdä niin. Moodyssonilla ei ole.

Alkuperäisen Kimpassa-elokuvan näyttelijäkaartia on saatu mukaan uuteen tekeleeseen. Lasse, jota alunperin esitti Ola Rapace (joka tunnettiin vielä tuolloin nimellä Ola Norell), on nyt vaihtunut upeaan luonnenäyttelijään Jonas Karlssoniin. On jotenkin kuvaavaa, että kun Lasse viimein saapuu näyttämölle, ei hänellä ole mitään tarjottavaa elokuvan juonen kannalta. Yhtä hyvin Moodysson olisi voinut laittaa seinälle kehystetyn valokuvan Lassesta, josta olisi sitten keskusteltu.