Femme Fatale kotikatsomo

Tässäpä vasta hölmö elokuva. Ettäkö miksi - no siksi, että loppuratkaisun nähtyään tulee väistämättä pähkäilleeksi, että hetkinen… jos se menee noin niin sittenhän… sittenhän koko elokuva on aivan turha! Mitätöi itse itsensä! No skeptisyys sikseen, mutta Femme Fatalen kaltaisen elokuvan näkeminen saa huokaisemaan. Taas yksi tyhjänpäiväinen parituntinen, ja vielä varsin outo sellainen. Brian de Palma kikkailee ulkoisilla kokeiluilla, joille ei kylläkään löydy perusteita.

Alun laiskansynkeä tunnelma ja värit tuovat mieleen David Lynchin elokuvien painostavan hiljaisen ilmapiirin. Epätavallisen tuntuista timanttiryöstöä aletaan toteuttaa ammattimaisen näppärästi. Katsojalle lupaillaan outoa ja kiehtovaa, aistillistakin mysteeriä. Kun kuvio sitten selkenee, haihtuvat rippeetkin mielenkiinnosta.

Kyseessä on siis eroottinen trilleri, mikä näkyy lähinnä pitkäsääristen mallien häivähdyksin verhottuina vartaloina, ja tietysti niinä pitkinä, paljaina säärinä. Parin pehmopornahtavan kohtauksensa vuoksi ei elokuvaa kannata katsoa: parempaakin on sillä saralla nähty. Kuvat rakentelevat tyypillisiä miesten fantasioita: on lesborakkautta kahden naisen välillä ja sm-tyylistä dominaa. Paha ja villi nainen, erittäin tietoinen seksuaalisuudestaan, käyttää sitä aseena miehiä vastaan.

On pakko ihmetellä nimivalintaa. Miksei elokuvaa ole nimetty tämänlaiselle tyypilliseen tapaan vaikkapa "Tuplahuijaus" tai "Pitkäsääristen naisten kosto". Sen sijaan on turhia kursailematta rinnastettu tekele suoraan esikuvaan, johon ohjaajalla ilmeisesti on ollut pyrkimyksiä. Melkoinen painolasti kannettavaksi mille tahansa elokuvalle. Film noir -elokuvien kohtalokas nainen, femme fatale, etäinen ja viettelevä, vei miehen perikatoon. Film noirin perinteessä tehtiin naisesta myytti, tässä on kyseessä pikemminkin jonkinasteinen raajafetissi. On kyllä se kiero nainen, joka häikäilemättä ajaa vain omaa etuaan ja käyttäytyy oudon julmasti miehiä kohtaan, kuin jotain kostaakseen. Mutta mallina toiminut Rebecca Romijn-Stamos femme fatalena on vitsi. Hän kyllä raottelee suutaan eteerisesti ja tuijottaa etäisyyteen tyhjä ilme kauniilla kasvoillaan. Ei hänestä kohtalottareksi ole.

Sinänsä nokkelaa on sijoittaa timanttiryöstö Cannesin filmifestareille. Annetaan rahvaankin kerran päästä, edes lavastettuna, moista eliittipröystäilyä tirkistelemään. Antonio Banderaksella on pöhkö rooli espanjalaisena luuserivalokuvaajana, joka pääasiassa kuvaa kotiparvekkeeltaan kauniita naisia, mielellään pitkäsäärisiä.

Jumalaisia äänimaisemia urallaan loihtineen Ryuichi Sakamoton musiikki vaikuttaa nyt hutaisulta, se on kuin hämmentävä orienttiversio Ravelin Bolerosta. Mainittakoon, ettei elokuva ollut meillä teatterilevityksessä.