Unettava Dreamgirls

2000-luvun musikaaleista menestyksiksi ovat nousseet lähinnä suurilla budjeteilla ja tähtinäyttelijöillä kuorrutetut teokset. Studiot eivät näköjään luota musikaaliin lajityyppinä kovinkaan paljon, sillä suuret rahalliset panostukset on keskitetty jo lavalla aiemmin menestyneitten musikaalien filmatisointeihin.

Chicago ja Oopperan kummitus ovat tulleet tutuiksi niillekin, jotka eivät koskaan näyttämömusikaaleja lähtisi katsomaan. Tulevista tapauksista mainittakoon Hairspray ja Mamma Mia. Moulin Rougen voisi ajatella olevan poikkeus näyttämöltä elokuvaksi -kaavaan, mutta sekään ei uskalla lähteä kokonaan vieraille vesille. Elokuvan musiikki kun koostui katsojille tutuista listahiteistä Madonnasta Nirvanaan.

© 2006 DreamWorks PicturesOlisiko tästä siis pääteltävissä, että katsojat ovat vieraantuneet musikaaleista musiikkivideoiden tehtyä aiheen helpommin ja nopeammin sulatettavaksi? Ei tunnu kuitenkaan todennäköiseltä, että lajityyppi häviäisi kokonaan – tuleehan päinvastaisesta tasaisesti todisteita. Vedotakseen katsojaan musikaalin pitäisi yltää sille tietylle humalluttavalle ja utooppiselle tasolle, joka saa katsojan unohtamaan arkimaailman rajoitukset ja eläytymään johonkin niinkin kummalliseen kuin kadulla laulamaan ja tanssimaan yltyviin ihmisiin. Valitettavasti Dreamgirls ei tätä tee.

© 2006 DreamWorks PicturesSupremesin tarinaan perustuvassa Dreamgirlsissä on kaikki näennäisesti kohdallaan: sädehtivät päätähdet Beyoncé ja Jennifer Hudson, sivuosan hillitön Eddie Murphy, herkullinen värimaailma. Elokuva ei kuitenkaan täytä sille asetettuja odotuksia, vaikka eittämättä kyseessä on laatutyö. Pahiten tökkii itse musiikki. Supremesiä tulee kova ikävä, sillä motownin vauhdikkuuteen pyrkivät kappaleet ovat pahimmillaan kuin mainosmusiikkia. Loppuvaiheessa elokuvaa sävy muuttuu tunteellisemmaksi, eikä silloin voi muuta kuin yhtyä Murphyn esittämän James "Thunder" Earlyn parahdukseen: "Ei enää surullisia kappaleita!".

© 2006 DreamWorks PicturesElokuva alkaa niin sanottuna backstage-musikaalina ja kappaleita tyydytään laulamaan vain esitysten tai harjoittelun yhteydessä. Puolivälin tienoilla tähän kuitenkin tulee muutos henkilöitten alkaessa puhjeta lauluun ilman ulkoisia motiiveja. Keskellä elokuvaa suunnanmuutos tuntuu hassulta. Vaikutelmaa pahentaa vielä elokuvan tyyli, joka lähentelee paikoin hyvin vahvasti vain filmille tallennettua lavamusikaalia. Poissa on Moulin Rougen vauhti ja Chicagon mielikuvituksellinen elokuvallisuus, sillä Dreamgirlsissä katsoja saa usein tyytyä kuviin suutaan aukovista näyttelijöistä.

Tavanomaista tarinaa tähdeksi noususta ja sen varjopuolista ei onnistuta kertomaan kiinnostavasti. Elokuva on pitkä paitsi kestoltaan myös tarinan aikajänteeltä. Tietyissä kohdissa juoni laahaa paikallaan ja toisissa tärkeät käänteet ohitetaan lähes perustelematta. Vaikka elokuvaa katsoessa ei tunne myötähäpeää huonojen näyttelijäsuoritusten tai yrityksen puutteen takia, ei katsoja tunne juuri mitään muutakaan. Ja juuri silloin kun elokuvan tunnelman tulisi tihentyä ja nostaa kylmiä väreitä, katsojan mielessä välähtää: Ei kai ne taas ala laulaa! Toisin sanoen se, mitä musikaalissa ei koskaan saisi tapahtua.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,8 /6 henkilöä