Dreamgirls valkokangas

Dreamgirls jatkaa 2000-luvun suuren budjetin musikaalien linjaa Moulin Rougen ja Chicagon jalanjäljissä. Tälläkin kertaa liikutaan ajassa taaksepäin, mutta vähitellen ollaan tulossa kohti nykypäivää. Kun Moulin Rouge sijoittui 1800-luvun viimeisten vuosien Pariisiin ja Chicago nimensä mukaiseen kaupunkiin pari vuosikymmentä myöhemmin, Dreamgirls kuvaa 1960–1970-lukujen elämää Detroitissa. Muuttunutta on myös päähenkilöiden etnisyys, sillä Bill Condonin ohjaamassa elokuvassa kuvataan tummaihoisia ja heidän musiikkimaailmaansa valkoisten hallitsemassa populaariviihdeteollisuudessa.

Edellä mainittujen elokuvien tavoin Dreamgirlsin idea on hyvin yksinkertainen. Tarkoituksena on esittää Broadway-näyttämöillä runsas määrä mustan musiikin – r&b:n, bluespohjaisen rockin ja pop-musiikin – ohjelmanumeroita, jotka sidotaan yhteen ryysyistä rikkauteen -tarinan avulla. Siinä sivussa kuvataan, kuinka tähteys ei tuokaan mukanaan sille asetettuja toiveita vaan sen sijaan rikkinäisiä ihmissuhteita ja jatkuvia pettymyksiä.

Elokuvan kehyskertomus on aikojen saatossa kerrottu lukuisin eri muunnelmin, eikä Dreamgirls valitettavasti kykene erottumaan joukosta edukseen. Sen henkilöhahmot ovat karikatyyrejä todellisen maailman rock-tarinoista, mutta tämän voisi antaa elokuvalle anteeksi, sillä eihän musikaaleissa useinkaan juhlita henkilöiden moniulotteisuudella ja ristiriitaisuudella. Ongelman ydin löytyykin kaikista niistä tekijöistä, jotka luovat musikaalien maailman. Siinä missä Moulin Rougessa Baz Luhrmann käytti värejä, kuvausta, pop-musiikkia ja erikoistehosteita mielikuvituksekkaasti edukseen, Dreamgirls tyytyy tuttuun ja turvalliseen ilmaisuun.

Dreamgirlsistä puuttuukin uskallusta. Vasta lopputeksteissä elokuvaan tulee mukaan leikkisyyttä, jota siltä olisi toivonut jo aikaisemmin. Se olisikin voinut flirttailla enemmän ajan tv-sarjoille tai jopa blaxpoitaatioelokuville. Sen sijaan elokuva haluaa tulla vakavasti otettavaksi eli se haluaa saavuttaa suurta draaman tuntua. Siihen se ei kuitenkaan kykene missään vaiheessa.

Dreamgirls kulkee musiikin ehdoilla eteenpäin ja henkilöhahmojen välisiä suhteita kuvataan laulujen kautta. Tällöin elokuvan toimivuus on sidoksissa esitettävään musiikkiin. Ohjaajan edellinen elokuva Kinsey perusti tarinansa mielenkiintoiseen päähenkilöön, seksitutkija Alfred Kinseyyn, ja samaan tapaan myös Dreamgirls kiinnostaa vain ja ainoastaan aiheensa verran. Elokuvallisia apuja ei nimittäin ole luvassa. Eräs esimerkki epäonnistumisista on yritys luoda sidoksia aikaan ja yhteiskuntaan, jolloin muun muassa Detroitin katumellakat luovat kuvaa yhdestä aikakaudesta. Tulos on väkinäisen oloinen.

Ohjaajan uraa tarkasteltaessa voi jälleen kerran todeta, että elokuvan tuotantoon käytetty raha ei kasvata samassa suhteessa elokuvan laadukkuutta. 70 miljoonan dollarin budjetilla tehty Dreamgirls kun häviää esimerkiksi Bill Condonin varhaisemmalle, 3,5 miljoonan Gods and Monstersille lukuisin tavoin. Poissa on Frankensteinin ohjaaja James Whalen viimeisistä päivistä ja hänen homoseksuaalisuudestaan sinänsä hieman epätasaisesti kertovan elokuvan intiimiys ja yllätyksellisyys. Tilalle on tullut sellaisia laatumääreitä kuin suureellisuus, sovinnaisuus ja kaavamaisuus.

Toisaalta, kyllähän tällainen tyyli täyttää lippuluukkuja paremmin. Ehkä taustalla onkin edelleen sama ajatus, joka tulee esille elokuvan eräässä kohtauksessa. Kun Jimmy Thunder Early on liian vaarallinen valkoiselle yleisölle, hillityt ja kauniit taustalaulajattaret syrjäyttävät tämän. Samalla tavoin Dreamgirlskin on elokuvana tarpeeksi turvallinen valkoista katsojaa ajatellen.

Dreamgirlsin suurin ongelma ei ole näyttelijöiden suorituksessa ja musiikissa, vaan tavassa, jolla niitä käytetään. Elokuvaa on myös venytetty aineksiinsa nähden aivan liian pitkäksi. Se ei osaa oikein missään vaiheessa päättää, ollako suurta draamaa vai yksi uusi aikuisten satu musikaalien maailmassa. Vaikka tällaiset spektaakkelit parhaimmillaan saavuttavatkin oman viehätyksensä, olisi silti toivottavaa nähdä myös Hollywoodin suunnalta hieman pienimuotoisempia musikaaleja. Tiedättehän, sellaisia kuin vaikkapa Cherbourgin sateenvarjot.