Dark Blue kotikatsomo

Poliisin moraali on pysyvä kestoaihe elokuvissa, ja niin pitääkin olla, sillä lakia valvovan virkakoneiston ajautuminen rappioon synnyttäisi yhteiskuntaan kestämättömän tilan. Vaikka elokuva on populaaria viihdettä, se toimii esimerkillisenä herättäjänä silloin, kun elävä kuva tarrautuu aiheisiin, jotka muuten jäisivät marginaalisiksi. Useimmissa viihdetekeleissä moraaliltaan häilyvät poliisit saavat osakseen tekopyhyyteensä tukehtuvia saarnoja ja vähissä ovat olleet moraalin veteen piirrettyä viivaa kompromissittomasti hahmottaneet teokset kuten Abel Ferraran lainvalvojan madonluku Paha poliisi (1992) tai William Friedkinin rikollisen ja tätä jahtaavan poliisin samuutta luotaava Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985).

Parin vuoden takainen poliisin pimeämpää laitaa valaissut Training Day on Dark Bluen hengenheimolainen. Kumpikin elokuva kertoo kyseenalaisia keinoja työssään käyttävistä konkaripoliiseista, jotka saavat moraalinsa tuomareiksi nuoren kirkasotsan. Elokuvat nostavat esille kysymyksen siitä, miten ja millä keinoin rikollisuutta vastaan voidaan todella taistella. Siinä missä Training Dayn pääpari on mustavalkoisesti vastakkain loppuun asti Dark Bluen kuvaamissa hahmoissa, näiden välisissä suhteissa kuin tarinan kysymysasetteluissa tapahtuu kasvua.

Elokuvien yhteinen nimittäjä on käsikirjoittajalupaus David Ayer, joka on onnistunut kummassakin skenaariossaan kytkemään hahmonsa ehdottomiksi tarinan ilmentäjiksi. Tarinan johdonmukainen eteenpäinvienti selkeiden ruumiillistumien kautta luo elokuviin kantavan selkärangan - siksi onkin hämmentävää, miten loppuratkaisu on kummankin elokuvan kompastuskivi. Puhujapöntöistä tehtävät tunnustukset sekä päähenkilön johdattaminen omantuntonsa soimauksella hyveen ja rehellisyyden tielle tai pahan poispäiviltä järjestäminen oikeutetulla lyijykuurolla eivät palvele muita kuin turhan yksioikoisia katsojan helpotuttamisrituaaleja. Dark Bluen kaltaiselle elokuvalle loppuratkaisun virittäminen sinne missä aita on taatusti matalin ei palvele sen tarkoitusperiä. Hyvänkin teoksen tyylikäs lopettaminen on edelleen eräs hollywoodilaisen elokuvan suurimpia ongelmia ja tämä on pitkälti seurausta koeyleisökatseluista, joiden takia jopa mestariteosten loppuja on sudittu uusiksi.

Dark Bluen elinvoima on siinä, että se nivoutuu tositapahtumien ympärille vuoden 1992 Los Angelesin rotumellakoiden aattopäiviin ja Rodney Kingiä pahoinpidelleiden poliisien vapauttamiseen. Poliisijärjestelmä asetetaan kyseenalaiseksi, vaikka sen kykyyn siivota omat sotkunsa lopussa uskotaan jo liikaakin. Kurt Russellin vakuuttavasti tulkitseman Eldon Perryn mentaaliprosessi on elokuvan keskiössä ja sen motivoinnissa kuin toteutuksessakin tekijät onnistuvat erinomaisesti. Samalla energia ei ole kuitenkaan riittänyt tärkeiden sivuhenkilöiden syventämiseen, mikä jättää elokuvasta paikoin turhan kapeakatseisen. Toisaalla juuri kapeasti rajattu tarinan etenemisnäkökulma pitää elokuvan ryhdissä, eikä tarina hajoa käsiin ennen kompromissattua loppua.

Dvd:n DTS-ääni on täyteläinen ja tyylikkäästi harmonisoitu saaden musiikin synnyttämään todellista tunnelmaa. Vaikka äänentoisto kotikatseluissa on parantunut vuosien saatossa huimasti, niin äänen toimivuus kokonaisuutena ei vieläkään ole mikään selviö. Dark Bluessakin keskikanava jää vaimeaksi. Toistolaitteissa ja säädöissä on toki eroja, mutta oletuksena voisi pitää sitä, että kanavatasapainoja ei elokuvakohtaisesti tarvitsisi säädellä.