Bad Company kotikatsomo

Ohjaaja Joel Schumacherin ura on ollut vähintäänkin epätasainen. Parhaimmillaan hän on ollut kuvatessaan toimistotyöntekijän epätoivoista kujanjuoksua elokuvassa Rankka päivä. Toista ääripäätä edustavat Schumacherin pohjanoteeraukset Batman forever ja Batman & Robin, joiden katsominen aiheuttaa lähinnä pahoinvointia. Bad Company sijoittuu Schumacherin elokuvien keskikastiin. Se ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta on kuitenkin teknisesti toimiva elokuva.

Bad Companyn juonesta on turha hakea mitään suuria oivalluksia. Chris Rock on katujen kasvatti Jake, joka värvätään esittämään agenttiveljeään Keviniä, kun tämä tapetaan kesken tärkeän tehtävän. Veljekset ovat ulkoisesti kuin kaksi marjaa, mutta käytöstavoiltaan ja sivistykseltään täysin erilaiset. Niinpä Jake joutuu opettelemaan yhdeksässä päivässä muun muassa viinin maistelua, luksusasunnossa asumista ja muita agentille elintärkeitä taitoja. Tästä kahden erilaisen maailman konfliktista yritetään nyhtää huumoria, mutta siinä onnistutaan vain paikoitellen. Chris Rockia on povattu uudeksi Eddie Murphyksi - eikä syyttä. Valitettavasti tämän elokuvan vitsit tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta. Vitsailu muuttuu jopa rasittavaksi, varsinkin muuten toimivassa takaa-ajokohtauksessa, jossa luksus-Mersun maastoajo-ominaisuuksia testataan pitkin maita ja mantuja.

Anthony Hopkins esittää kokenutta CIA:n agenttia, jonka tehtävänä on kouluttaa Jakesta hetkessä maailman pelastaja. Hopkins on vanha kettu, joka hoitaa roolin kuin roolin kunnialla, eikä hänen näyttelemistään tässäkään elokuvassa voi moittia. Bad Companyn on tarkoitus olla jonkinlainen buddy-tomintaelokuva, jossa henkilöt eivät ole kovinkaan moniulotteisia, vaan jännite rakennetaan kärjistettyjen oppositioparien välille. Nuori ghettojen rääväsuu ja vanha sivistynyt agentti ovat periaatteessa ihan toimiva parivaljakko, mutta kaukana ollaan esimerkiksi Tappavan aseen päähenkilöiden välisestä kipinöinnistä.

Scumacherin kokemus ohjaajana tulee esiin siinä, että hän kykenee tekemään kliseisestäkin tarinasta melko viihdyttävää katseltavaa. Elokuvan toimintakohtaukset eivät varsinaisesti säväytä, mutta ei niissä mitään vikaakaan ole. Luodit lentelevät, agentit juoksevat paikasta toiseen ja autoja rutataan ihan terhakkaasti. Schumacher on näyttämöllepanija, joka kyllä hallitsee hyvin teknisen puolen, mutta tarvitsisi kuvitettavakseen kunnollisen käsikirjoituksen voidakseen loistaa.

Toimintaelokuvia on tehty viime vuosina suhteellisen vähän, mutta nyt niille näyttää taas olevan tilausta. Maailma tuntuu kaipaavan sankareita. Bad Companynkin taustalla näkyy amerikkalaisessa elokuvassa lisääntynyt patriotismi, ja tuttu tähtilippu liehuu jälleen lopussa. Myös tietyt tuotemerkit saavat ison osan screen-aikaa.

Vaikka Bad Company kosiikin nuorta yleisöä, varsinkin tietyillä hiphop-kulttuuriin liittyvillä vitseillä, se ei ole yhtä vastenmielinen tuote kuin jonkin aikaa sitten elokuvateattereissa pyörinyt xXx. Toimintaelokuvana Bad Company toimii kuin amerikkalainen hampurilaisateria; se ei maistu juuri miltään, mutta täyttää hetkeksi kunnes pian taas on tyhjä olo.