Haloo? Puhelinkopissa. Kuka?

Kännykät ovat jo pitkään määrittäneet ja muokanneet elokuvissa ja televisiossa nähtyjä viestinnän tapoja: Matrixin, X-Filesin ja 24 Hoursin kaltaiset tarinamaailmat ovat suorastaan rakentuneet kannettavien kommunikaatiolaitteiden varaan. Tästä syystä lienee välttämätöntä, että enemmin tai myöhemmin puhelinaiheesta ilmestyy konseptielokuva. Joel Schumacher, jonka cv:ssä komeilee Batmanien ohella niinkin säväyttävä elokuva kuin Rankka päivä (Falling Down, 1993), on ohjannut Phone Boothin, jossa draaman ykseydet kiteytetään tahallisesti kännykän antiteesiin puhelinkoppiin New Yorkin keskustassa.

© 2002 Twentieth Century FoxLipevän ja häikäilemättömän oloinen Stu (Colin Farrell, mm. Daredevil ja Recruit) fiksailee GSM:nsä avulla omia ja muiden asioita lähimmäisten mahdollisesti kärsimistä sivuvaikutuksista piittaamatta. Rakastajattarelle puhelinkopista soitetun puhelun jälkeen joku soittaa samaiseen koppiin. Stu nostaa luurin ja jää hyytäväpuheisen (Kiefer Sutherlandin ääni) salamurhaajan armoille. Lasertäplä rinnassaan Stu kuuntelee, kuinka murhaaja latelee yksityiskohtaiset tiedot hänen elämästään, sen vioista ja tavoista, joilla katumusta ja parannusta saattaisi tavoitella. Mutta voiko jatkuvasti valehtelevaan kiväärimieheen luottaa? Tilanteen painostavuus vain lisääntyy poliisien saapuessa paikalle piirittämään "hullua, aseistautunutta miestä puhelinkopissa".

© 2002 Twentieth Century FoxStun mobiili ja dynaaminen elämä pysähtyy sietämättömän tuntuisella tavalla vanhanaikaiseen puhelinkoppiin. Paikalleen jääminen vertautuu murhaajan kertaamiin totuuksiin helppoheikin elämästä. Kysymyksessä on pysähtyminen introspektiivisen peilin ääreen. Kuka minä olen ja mitä olen oikein kaikille tekemässä? Stun kaltaiselle ihmiselle tilanne on kummallakin (fyysinen uhka, henkinen haaste) tasolla äärimmäisen ahdistava, mitä Schumacher korostaa useilla näyttävillä visuaalisilla keinoilla: tungettelevilla lähikuvilla, laajakulmaobjektiiviotoksilla, nopealla leikkauksella, heiluvilla kamera-ajoilla, split screenillä ja kuva kuvassa -inserteillä. Näkökulmaotokset ja -leikkaukset kopin ja sitä ympäröivien kasvottomien pilvenpiirtäjäseinämien välillä tuovat kouriintuntuvalla tavalla esiin tilanteen valta-asemat, joissa liikkumattomaksi pakotettua vankia tarkkailee jostain näkymätön vartija.

Äänimaailma on myös räätälöity samoja vallankäytön ja paineensiedon tematiikkoja silmällä pitäen. Kadun kaoottinen hälinä, huomiota äänekkäästi vaativat muut henkilöt ja poliisit, Farrellin taidokkaasti tuottama, alati syvenevää epätoivoa kuvastava vingahteleva ääni ja aivan erityisesti Sutherlandin murhaaja, jonka arvovaltaisesta puheesta on kaikki room tone jätetty pois (hän voisi yhtä hyvin olla ääni Stun päässä) täydentävät elokuvan visuaalista ohjelmaa. Lopussa tarinan jotkin teemat kärsivät kiireen ja kompromissien jaloissa. Toisaalla Whitakerin komissaario ei ehdi kasvaa täydeksi hahmoksi, toisaalla ajatusrikollisuuden ongelma jää jotakuinkin kiusalliseen valoon ja muistuttaa konservatiivisuudesta, joka määritti Rankan päivän D-Fensin koko arvomaailmaa ja toimintaa. Yleisesti ottaen Phone Booth on kuitenkin pièce bien fait - elokuva toimii mallikelpoisena muotoharjoituksena ja jää mieleen tarkasti hiottuna, mutta puolijalona trillerikoruna.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,7 /6 henkilöä