Adaptation. Minun versioni kotikatsomo

Heti alkuun on sanottava, että Adaptation on samalla sekä hyvin hämmentävä ja monimutkainen että myös häkellyttävän yksinkertainen elokuva. Sen monimutkaisuus piilee tarinakerronnassa ja edes takaisin hypähtelevässä aikarakenteessa, kun taas sen tarjoamat sanomat ovat hyvin perustavanlaatuisia selkeydessään. Adaptation on elokuva itsensä rakastamisen ja hyväksymisen vaikeudesta, yksinäisyydestä ja elämän näennäisestä tyhjyydestä, pienten asioiden huomaamisen tärkeydestä sekä tietysti luomisprosessin tuskaisuudesta.

Charlie Kaufman (Nicholas Cage) on identiteettikriisistä ja sietämättömästä ujoudesta kärsivä, ainaisen puheripulin vaivaama käsikirjoittaja. Hän on hieman lihava, kaljuuntuva, eikä oikein osaa käsitellä naisia, toisin kuin kaksoisveljensä Donald (loistavan kaksoisroolin vetävä Cage). Toisin sanoen Charlie kuulostaa erehdyttävästi aivan tavalliselta ihmiseltä. Hänelle tuottaa suunnatonta päänvaivaa toimittaja Susan Orleanin (Meryl Streep) kirjoittama kirja, josta Charlien pitäisi tehdä kelvollinen elokuvakäsikirjoitus. Kirja kertoo kasviasiantuntija Larochesta (Chris Cooper), joka seikkailee Floridan rämemailla etsien toinen toistaan kauniimpia orkideoita. Päähenkilömme luomisen tuskaa lisää veli Donald, joka on päättänyt alkaa myös käsikirjoittajaksi, sekä kaunis ja fiksu Amelia (Cara Seymour), jonka kanssa Charlie ei tahdo päästä puusta pitkään.

Osittain tositapahtumiin ja oikeasti olemassa olevan Susan Orleanin The Orchid Thief -kirjaan perustuvan käsikirjoituksen takana on useista samantyylisistä tarnoista tunnettu Charlie Kaufman, jonka käsialaa ovat muun muassa Being John Malkovich (1999), Human Nature (2001) sekä Confessions of a Dangerous Mind (2002). Näistä ensiksi mainitussa, sekä nyt tässä tuotannossa, on ohjaajana ollut omituisen neron maineessa oleva Spike Jonze, joka on aiemmin yhdistetty lähinnä musiikkivideoihin. Päähenkilön kirpaisevan todellisen, tajunnanvirtaisen yksinpuhelun ohella juuri kuvaus ja ohjaus antavat katsojalle sen odotetun sekavan herkullisen kokemuksen. Leikkaukset ovat MTV:mäisen hengästyttäviä, nopeutukset olennaisena osana ajatusprosessia ja kertomukseen liittyvät pienet, yksityiskohtaisesti kuvatut tarinat kertovat huvittavasti elämän ja luomisprosessin synnystä.

Elokuvassa keskeistä on puhuminen: puhuminen yksinäisyydestä, omasta riittämättömyydestä, elämän triviaaleista pikkuasioista. Puhumalla henkilöt rakentavat menneisyyttään sekä nykyisyyttään ja samalla tarinan rakennetta. Puhumalla myös päähenkilö Charlie selvittää itselleen ne olennaisimmat asiat, kuten miten uskaltaa rakastaa jotakuta ja miten jäsentää ja päättää kirjoittamansa käsikirjoitus - sekä samalla elämänsä suunta. Adaptationin vahvin puoli on sen taitavasti rakennetut henkilöhahmot, joista jokainen on jollain tavalla vaillinainen, outo tai sisältä rikki. Erityisesti Chris Cooperin elämänmakuisesti esittämä hahmo Laroche kehittyy silmin nähden tarinan myötä yksioikoisesta itsekehujasta suurta surua kohdanneeksi inhimilliseksi ihmiseksi.

Adaptationin ainoa huono puoli on leffan loppupuolelle yllättäen lätkäisty jännitys-/trilleriosuus, joka ei oikeastaan millään tavalla näytä olevan kytköksissä muuten toimivaan kokonaisuuteen. Tarinan tunnelma muuttuu kuin narusta kiskaistuna ja katsoja saa aimo annoksen kylmää suovettä saappaisiinsa. Toisaalta tällä vedolla Kaufman ja Jonze näyttäisivät vilauttavan Hollywoodin toimintapainotteiselle elokuvatuotannolle suurta keskisormea, mutta siltikin action-jakso on lähes täysin perustelematon.