Vetovoiman lait valkokangas

Rakastumisen ympärillä pyörivien komedioiden kestosuosikkiaiheena on jo pitkään ollut vastakohtien välinen keskipakoisvoima. Tällaisissa elokuvissa tunteiden köydenvetoa käydään toisen ihmisen ärsyttävien ja kiehtovien piirteiden välillä. Toisinaan aiheesta saadaan puristettua vatsanpohjassa asti tuntuvaa naurua, mutta joskus tuloksena taas on silkkaa uudelleenlämmiteltyä kertakäyttöhuumoria.

Tämän kesän kutuelokuvien vähemmistöön lukeutuva Vetovoiman lait nyrjähtää valitettavasti jälkimmäiseen kastiin. Lähinnä elokuvastaan Johnny English (2003) tuttu ohjaaja Peter Howitt ei saa puhallettua tarinaan ja sitä kansoittaviin näyttelijöihin juuri minkäänlaista eloa. Näin vastakohtien kitkaa muka hauskasti tutkiva avioerojuristien rakkaustarina lipsahtaa auttamattomasti kuluneeksi parinmuodostuskemiaksi, jossa repliikkejä lauotaan sen verran kuivakkaasti, että näin kesähelteillä elokuva tulisi varustaa palovaroituksella.

Audrey Woods (Julianne Moore) on pikkusievyydessään lähes hysteerinen avioeroja hoitava asianajaja, joka usein löytää itsensä oikeussalista vastakkain juristi Daniel Raffertyn (Pierce Brosnan) kanssa. Rafferty edustaa homssuista ja boheemia ihmistyyppiä, jonka vinossa heiluvat kravatit ja ryvettyneet pikkutakit eivät ole Audreyn mieleen. Aluksi he ärsyttävät toisiaan, kunnes keksivät olevansa rakastuneita. Sitten he ärsyttävätkin lähinnä katsojia ainaisella parisuhteellisella soutamisella ja huopaamisella. Tässä ikiliikkeessä päähenkilöt jäävätkin lopulta oman itsekkyytensä varjoon heidän käyttäessään muiden avioliittojen riekaleita omien suhdekiemuroidensa purkamiseen.

Howittin elokuvan tapauksessa vetovoiman laki kuvaa sitä, miten kahden toisiinsa rakastuneen persoonallisen henkilön välillä kipinöi aluksi hetken, kunnes he yhdessä sammuvat keskiluokkaiseksi keskinkertaisuudeksi. Vetovoiman laeissa päähenkilöiden lähes loputon keskinäinen sanailu imee kaiken voiman itse elokuvalta – eikä dialogissa silti riitä sisältöä edes tuulessa lepattavan repaleisen tarinan tilkkeeksi. Katsomisen motiiviksi en voi suositella edes halua paeta koko kesän ainoan helleviikon auringonpaistetta. Kymmenellä eurolla saa jo tehokkaan tuulettimen, joka parantaa oloa eikä kylmää mieltä aliarvioimalla katsojansa älykkyyttä.