Vera Drake valkokangas

Sydän kultaa, kädet veressä

Ohjaaja Mike Leigh tunnetaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kärkkäänä kuvaajana ja kriitikkona. Leighin antisankarit ovat työväenluokkaista köyhälistöä, joka on altavastaajana yläluokan kurimuksessa. Elokuvat kuten Salaisuuksia ja valheita (1996) tai Kaikki tai ei mitään (2002) kuvaavat kirpaisevasti Leighin näkemystä Britannian nykytilasta, kun taas lukuisia palkintoja niittänyt Vera Drake vie matkalle menneisyyteen. Kolme Oscar-ehdokkuutta ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja parhaasta naispääosasta saanut elokuva onkin koskettava ja upea ajankuvaus 1950-luvun Lontoosta, jossa köyhät ovat köyhiä, mutta silti niin hyväsydämisiä.

Työväenluokkainen Draken perhe on pienituloinen, mutta onnellinen. Hyväsydäminen Vera, hänen miehensä Stanley ja aikuiset lapset Sid ja Ethel elävät päivästä toiseen yksinkertaista elämää. Vera siivoaa työkseen, ja ehtii siinä sivussa pitää huolta vanhasta äidistään ja naapureistaan. Kukaan muu perheestä ei tiedä, että usein perjantai-iltapäiväisin Vera käy hyvää hyvyyttään tekemässä laittomia abortteja hädänalaisille tytöille, ennen kuin kesken perhejuhlan poliisi saapuu pidättämään Veraa. Odottamaton tragedia uhkaakin hajottaa perheen.

1950-luvun työläiskorttelit on kuvattu arkirealismin harmain ja tummin sävyin, niin että nurkissa voi nähdä pölyn ja lian, ja ilmassa leijuvat tuoksut voi melkein haistaa. Lavastus, puvustus ja kuvaus hipovat yksinkertaisuudessaan taivaita. Jokainen elokuvassa käyty keskustelu vaikuttaa tragikoomisuudessaankin autenttiselta, niin osuvasti Leigh on onnistunut käsikirjoituksessaan siirtämään tuon ajan tuntoja valkokankaalle. Toinen maailmansota kauhuineen on vielä läsnä jokaisen hahmon olemuksessa, mutta ankeasta maailmantilasta huolimatta elokuvassa vallitseva tunnelma on positiivinen. Tämän myönteisen ilmapiirin luo ympärilleen Vera, joka on kaiken valona muiden hahmojen keskellä.

Imelda Staunton on pääosassa kaikkea superlatiivissa. Nainen muuttuu keski-ikäisestä vanhukseksi yhden kohtauksen aikana, kun tukka näyttää harmaantuvan ja kasvot kurtistuvan kuin salamaniskusta. Armottomat lähikuvat Stauntonin kasvoista ovat uskomattomia, jokaisen kyynelen näkyessä harmaantuneilta kasvoilta, surun ja syyllisyyden taakan painaessa naisen lysähtäneillä harteilla. Vera Draken katsomisen rankkuus tulee siitä raa’asta tunteensiirrosta, jonka Staunton onnistuu välittämään valkokankaalle. Elokuvan ongelma on kuitenkin siinä, että Veran hahmo on jo liiankin täydellinen. Pyyteetön, nuhteeton, kaikin puolin pyhimysmäinen raskaudenkeskeyttäjä ohjaa kenties näkemään vuodelta 1861 olevan aborttilain vanhanaikaisuuden ja kaksinaismoralismin, mutta samalla se riisuu elokuvalta sille oleellista realismia. Yksinkertaisen työläisnaisen ylenpalttinen valovoima ei vakuuta täysin.

Vaikka elokuvan keskeisenä aiheena onkin abortti, ei Leigh malta olla osoittamatta sormella myös tämän teeman luokkasidonnaisuutta. Siinä missä yläluokkainen tyttö selviää abortistaan psykiatrin haastattelulla ja setelinipulla, on työväenluokan raskaudenkeskeytys paitsi moraalitonta myös laitonta. Leigh onnistuu myös realistisella tavalla kuvaamaan näiden köyhien tyttöjen tilanteita, kaikilla on oma erilainen suhtautumistapansa aborttiin. Elokuva ei suoranaisesti otakaan kantaa abortin puolesta tai sitä vastaan. Yhteiskuntakriitikko Leighin pohjimmainen ajatus on kuitenkin se, että yhteiskunta, joka tuomitsee köyhien abortit, on pohjimmiltaan itse vastuussa ja syypää näiden toivottomaan tilanteeseen.

Abortti ei merkitse mitään poliittista Veralle, joka ainoastaan haluaa auttaa pulassa olevia tyttöjä. Niin myös Leighin elokuva enimmäkseen ohittaa aiheen poliittisuuden ja pohtii sitä tragediana, joka koskettaa sen kokevia naisia eri tavoin. Leigh käsitteleekin aihettaan tyylikkäästi. Niin tyylikkäästi, että sekä abortin vastustajat että sen kannattajat ovat ottaneet Vera Draken omakseen. Se, jos mikä kertoo, miten onnistuneesti Leigh välittää vaikean aiheen inhimillisen puolen, leimaamatta tai saarnaamatta.