Vuosi elämästä valkokangas

Brittiohjaaja Mike Leigh on humaanin ja humoristisen arkirealismin mestari. Leigh ei ole tehnyt yli kolmikymmenvuotisen uransa aikana yhtään huonoa elokuvaa, joten hänen uusilta töiltään on lupa odottaa paljon. Vuosi elämästä (2010) ei tuota suoranaista pettymystä, mutta ei myöskään lukeudu miehen uran parhaisiin ohjaustöihin.

Elokuvan keskiössä on keski-ikäinen pariskunta, jolla menee mukavasti. Tom (Jim Broadbent) on geologi ja Gerri-vaimo (Ruth Sheen) työskentelee julkisen terveydenhuollon puolella terapeuttina. Perheen aikuinen poika Joe (Oliver Maltman) toimii julkisena oikeusavustajana. Vapaa-ajallaan Tom ja Gerri hoitavat pientä siirtolapuutarhapalstaansa ja kestitsevät enemmän tai vähemmän onnettomia ystäviään.

Gerrin työtoveri Mary (Lesley Manville) on pohjattoman yksinäinen höpöttäjä, joka hakee turvaa ja hyväksyntää jonkinlaisena äitihahmonaan pitämänsä Gerrin perheen luota. Maryn paheneva alkoholiongelma ja sopimattomia sävyjä saava miehenkipeys aiheuttavat kuitenkin jännitteitä ystävysten välille. Myös Tomin nuoruudenkaveri Ken (Peter Wight) tuntuu olevan matkalla ennenaikaiseen hautaan. Tomin veli Ronnie (David Bradley) näyttää siltä, kuin olisi siellä jo.

Leigh’n rakentamaksi elokuvan asetelma on harvinaisen mustavalkoinen. Pääparilla ei vaikuta olevan minkäänlaisia vaikeuksia millään elämän osa-alueella, kun taas Mary, Ken ja Ronnie ovat suorastaan toivottomia tapauksia. Onneksi Tomia ja Gerriä ei perussympaattisuudestaan huolimatta esitetä pyhimysmäisinä hyväntekijöinä. Terveen itsekkäästi he asettavat perheen etusijalle ystäviin nähden, minkä Mary-parka saa tuntea nahoissaan ylitettyään sopivaisuuden rajat.

Henkilöohjaajana Leigh on tunnetusti omaa luokkaansa, ja tässäkin elokuvassa parasta ovat Broadbentin, Sheenin, Imelda Stauntonin ja erityisesti suvereenin Lesley Manvillen elämänmakuiset roolisuoritukset. Sekä Tomin että Maryn hahmot tuntuvat tosin liiankin tutuilta. Hermostuneesti liikehtivä Mary voisi hyvin olla Career Girlsin (1997) Hannah (Katrin Cartlidge) hiukan vanhempana. Tom taas muistuttaa Elämä on ihanaa -elokuvan (1990) isä-Andyä, jota Broadbent niin ikään näytteli. Joen välitön tyttöystävä Katie (Karina Fernandez) tuo välittömästi mieleen Happy-Go-Luckyn (2008) nauravan Poppyn (Sally Hawkins).

Rakenteellisesti Vuosi elämästä muistuttaa enemmän elämää kuin elokuvaa, sillä siinä ei ole selkeitä alkuja eikä loppuja, ei huipennuksia eikä oikein kaartakaan. Kaikkia pitkän elokuvan alkupuolella tavattavia henkilöitä ei nähdä enää jälkimmäisellä puoliskolla, mikä on sääli. Erityisesti elokuvan alussa esiteltävän, unettomuudesta kärsivän perheenäidin (mestarillinen Imelda Staunton) olisi suonut näyttäytyvän myöhemminkin. Myös Ken katoaa kuvioista, kun taas Tomin Ronnie-veli ilmestyy niihin vasta elokuvan viimeisellä neljänneksellä.

On vaikea sanoa, tähtääkö Leigh rakenteellisilla valinnoillaan elämän epämääräisyyden ja keskeneräisyyden jäljittelyyn vai onko käsikirjoituksen hajanaisuus tahatonta. Elokuvan englanninkielinen nimi voisi viitata ensimmäiseen vaihtoehtoon: kyseessä on vain yksi vuosi Tomin ja Gerrin elämästä, ei mikään erityinen vuosi, vaan yksi muiden samankaltaisten joukossa.