Kaikki tai ei mitään valkokangas

Useiden kansainvälistä menestystä niittäneiden "hyvän mielen elokuvien" lisäksi 1990-luvun Englanti on tuottanut joukon puhuttelevia, mutta hyvin vaihtelevasti menestyneitä draamoja, jotka kartoittavat "Cool Britannian" vähäosaisten arkea. Muun muassa elokuvat Ladybird, Ladybird, Nimeni on Joe ja Navigators ohjannut Ken Loach on sosiaalisen realismin tunnustettu, jos kohta kaavamaisuuteen ja ohjelmallisuuteen taipuvainen mestari. Myös Gary Oldmanin väkevä ohjausdebyytti Nil by Mouth ja Michael Winterbottomin rosoinen Lontoo-kuvaus Wonderland kuuluvat tyylisuunnan merkkiteoksiin. Mike Leigh, yksi genren veteraaneista esimerkiksi elokuvillaan High Hopes, Secrets and Lies ja Naked, kokeili historiallista biografiaa Topsy-Turvyssä, ja palaa nyt yllä mainittujen teosten luomaan kontekstiin ja työväenluokan nykytilaan elokuvallaan Kaikki tai ei mitään (All or Nothing).

Tarinassa ei tapahdu paljoakaan, kuvaus keskittyy kerrostalogetossa elävien naapurusten arjen sattumuksiin. Taksikuski Phil (Timothy Spall) elää toimeentulon rajoilla ja on vieraantunut tavaratalon kassana työskentelevästä vaimostaan ja lapsistaan, joista toinen on työtön ja toinen siivooja. Naapurit kamppailevat alkoholismin, perheväkivallan ja teiniraskauksien kanssa. Puristuneena raatamisen, pitkien ja epäsäännöllisen työaikojen ja työttömyyden pelon väliin Philin perhe lähestyy murtumispistettä. Monotonia, pakko ja toivottomuus kuvastuvat miehen puhdittomista ja banaaleista elämää selittävistä aforismeista, jotka elämäntyyliin ja -ympäristöihin yhdistyvinä tiivistävät Pierre Bourdieun kuvaileman "välttämättömyyden" ohjaaman maku- ja valintahabituksen: osittain itsepetoksellisesti, osittain selviytymisen varmistamiseksi pakkotilanteesta yritetään muokata hyve. Lopulta tapahtuu kamelin selän katkaiseva onnettomuus, joka johtaa kirvelevään epifaniaan elämästä, rakkaudesta ja arvoista.

Leigh kuvaa ihmisiä armottomasti. Kaikki tai ei mitään työntää katsojan eteen tauottoman paraatin meikkaamattomia, uurteisia, sänkisiä ja turpeita kasvoja ja kehoja. Työläisruumiit muodostavatkin elokuvan kantavan teeman ja tuovat erilaisten "kehollistamisen" (embodiment) prosessien kautta seikkaperäisesti esiin post-industrialistisen ja hyvinvointivaltion jälkeisen Britannian arvoja, valtasuhteita ja alhaisten sosiaalisten asemien tilaa. Roskaruoka sekä liikuntaa ja ammattitaitoa vaatimattomat työt tuottavat lihavuutta ja terveysongelmia. Toisaalta työajat aiheuttavat uupumusta, joka lisää vapaa-ajan passiivisuutta. Tietämättömyys, eli koulutuksen kalleus ja puute, pätkätyöllisyys ja työttömyys sekä näköalojen ja vaihtoehtojen puute ajaa tytöt teiniraskauteen ja ongelmallisiin suhteisiin. Voimattomuutta ja anakronististen, sovinististen arvojen tuomaa painetta kompensoidaan väkivallalla muita tai omaa kehoa - ihoon viilletty rakastetun nimikirjain - kohtaan.

Alkoholismi pakokeinona geton arjesta näytetään erityisen eksplisiittisessä muodossa, mielen ja kehon rujona ja täydellistyvänä eroosiona. Fyysinen työ liittyy ruumiisiin myös sisältönsä puolesta. Rachel siivoaa hoitokotia, Phil siirtää ihmisiä autollaan paikasta toiseen pysyen itse jatkuvasti omassa asemassaan. Lopuksi hajoamaisillaan oleva sairas perhe voi yhdistyä vain sairaalassa. Yksilöruumiiden muotokuvien kautta Leigh johdattaa katsojan kulissien takaisiin yleisiin yhteiskunnan rakenteisiin ja sosiaalisiin voimiin, jotka käyvät antaa mennä -kapitalismin armottomilla säännöillä. Tuoteonnelassakin, tässä "kaikista maailmoista parhaassa", voi jäädä monikertaisten pahoinvointien loukkuun.

Kautta linjan kiitettävät näyttelijäsuoritukset tihkuvat arkista neurotiikkaa ja alistumista, mielijohteita ja hiljaista, stoalaista kestämistä. Useat kohtaukset pysyvät pitkään henkilöissä ja tilanteissa, kuten kuuluukin. Helpottavaa leikkausta ei tule, vaikka jo haluaisimme katsoa muualle. Ainoa riitasointu löytyy aivan lopusta Philin ja tämän vaimon välien selvittelystä. Itsesäälissä vellova isä saa kritiikittä astua kysyjän, rakkauden kuulustelijan, rooliin naisen jäädessä hyvistä syistä huolimatta syyllisen, kohtuuttoman ja ajattelemattoman nalkuttajan tyyppiin. Leigh’tä on syytetty - eräissä tapauksissa perustellusti - misogynistiksi ja kohtaus muistuttaa hetken ajan tästä ikävästä piirteestä. Vaikka kohtaus onkin elokuvassa ainutlaatuinen ja laimenee muuten sympaattisena esitetyn äidin hahmoa vastaan, se sijoittuu toisaalta tarinan kliimaksiin ja saa siten lisäarvoa. Tästä syystä muuten vaikuttavan elokuvaan jää pieni, miehisen itsesäälin sivumaku.