Ihon alla valkokangas

Läheisen kuolemasta selviytyminen kasvuiässä kuullostaa aiheelta, joka jätetään laskelmoivien tv-elokuvien hoidettavaksi. Sopiihan se valkokankaallakin tehoavaksi sivuseikaksi draamaan kuin draamaan: yhtä lailla kauhutarinoissa (Screamit) kuin eeppisissä perhetarinoissakin (The Patriot) joutuvat nuoret henkilöt kestämään menetyksen jälkeisen suruajan. Englantilainen Carine Adler on ottanut esikoiselokuvansa aiheekseen herkän tytön selviytymisen syöpää sairastaneen äitinsä kuolemasta.

Täysikasvuinen, mutta identiteetiltään hauras Iris (Samantha Morton) suhtautuu vaikeaan tilanteeseen rajummin kuin naimissa elävä isosiskonsa Rose (Claire Rushbrook). Kun seesteinen Rose suree ja ikävöi avoimesti, Iris ei halua puhuakaan aiheesta. Hän herättää lähipiirissään huomiota pukeutumalla äitinsä vanhaan turkkiin ja peruukkiin ja täyttämällä tyhjyytensä yhden illan suhteilla. Intiimeissä kohtauksissa kuullaan Iriksen kuvailuja seksuaalisesta mielihyvästään, joka siirtää hänen yksinäisyytensä hetkeksi pois.

Iriksen heittäytymistä irralliseen sukupuolielämään ei Adler perustele millään muulla kuin elämänmuutoksen jälkeisellä voimattomuuden tunteella. Ohjaajan sanoin: "Halusin tässä elokuvassa tutkia, kuinka surua voidaan ilmaista pakonomaisella seksuaalisella käyttäytymisellä."

Vaikka elokuva kertoo Iriksen selviytymisestä, se on enemmänkin kasvu- kuin selviytymistarina. Elokuvien kasvutarinathan ovat yleensä joko inhimillisiä tai sankarillisia. Ihon alla kuuluu edellisiin: Iris-tyttö käy lävitse vaikean elämäntilanteen vaikealla tavalla. Huoletonta seksielämää ei silti nähdä ratkaisuna vaan pakokeinona, josta joutuu aina palaamaan takaisin ongelmansa luo. Kun Iris ei enää saa lohtua miehiltä, hän hakeutuu ainoan surutoverinsa, isosiskonsa luo. Myöntämällä itselleen ikävänsä äitiään kohtaan hän samalla huomaa muuttuneensa luonteeltaan tasapainoisemmaksi.

Ihon alla on kuvattu talvisen Liverpoolin kaduilla, klubeilla ja asunnoissa siten, että kaupunki voisi olla mikä tahansa muukin. Tässä on onnistuttu jopa niin, että elokuvallinen ilmaisu on ahtaudessaan raskaan valotonta seurattavaa. Adlerin kerronta poukkoilee toisinaan ilman draamallista jatkumoa - Iriksen äkkinäiset muutosvaiheet tapahtuvat liian helposti. Aidosti menetyksen aiheuttamia sekavia tunteita käsitellessään Ihon alla liikkuu silti riittävän lähellä sielun kosketuspintaa.