Kultaa ja kunnioitusta etsimässä

Walt Disneyn Aarreplaneetta on seikkailukirjojen klassikon, Robert Louis Stevensonin Aarresaaren uusi, futuristiseksikin nimetty tulkinta. Tällä tarkoitetaan kai lähinnä sitä, että tapahtumapaikkana onkin avaruus. Sisällöllisesti tämä muutos on epäolennainen; elokuvan teemat ovat tunnistettavia, aina ajankohtaisia. En ole kirjaa lukenut, joten voin vain arvailla, mitä alkuperäisestä on jäljellä. Visuaalinen tulkinta on tehokasta ja mahtailevaa, mikä avaruudellisiin maisemiin ja tarinaan hyvin istuukin. Turhan usein ulkoisen koreuden on tarkoitus kätkeä sisällön köyhyyttä. Aarreplaneetta on tästä erinomainen poikkeus - juonen syvällisyys onkin varmasti alkuperäisteoksen ansiota.

© 2002 Walt Disney PicturesNuori ja kapinoiva Jim Hawkins on jatkuvasti vaikeuksissa. Yhteiskunnan sanelemat säännöt eivät isättömäksi jäänyttä nuorukaista kiinnosta. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen, kun saa käsiinsä kartan, joka paljastaa suurenmoisen aarteen. Yhdessä vanhan professorin kanssa hän päättää lähteä etsimään tarunhohtoista omaisuutta. Enemmän kuin mammonaa Jim halajaa mahdollisuutta näyttää äidilleen ja koko yhteiskunnalle, ettei ole ihan turha kaveri. Etsintä on jännitystä ja uhkaavia käänteitä täynnä, sillä samaista aarretta tietysti havittelee puoli universumia.

Jim päätyy harmikseen laivapojaksi. Hänet ottaa karkeaan huomaansa laivakokki John Silver, joka on kyborgi eli puoliksi ihminen, puoliksi kone. Kun kaksikko on aikansa kyräillyt toisiaan, heidän välilleen syntyy omalaatuinen ystävyys. Tiukka kapteeni Amelia-kissa sekä hänen kunnioitusta herättävä käskyläisensä Arrow johtavat laivan hämäräperäistä miehistöä, joka koostuu mitä oudoimmista ötököistä. Matkalaiset kohtaavat avaruudessa supernovia ja mustia aukkoja, mutta pahimpana esteenä on jälleen kerran ihmisten, tai tässä tapauksessa kanssaeläjien ahneus.

© 2002 Walt Disney PicturesJännitysnäytelmä etenee kiihtyvää tahtia ja sen rinnalla käsitellään, kuten hyvään ja opettavaiseen tarinaan kuuluu, yleviä teemoja. Tärkein näistä on ystävyyden löytäminen ja kääntöpuolena sen pettäminen. Nuoren rehdin Jimin ja vanhenevan ketkun John Silverin ystävyyden voimassa on elokuvan hieno kliimaksi. Hahmojen henkinen kasvu on juuri vastakohtaisuudessaan niin liikuttava. Nuoren, lannistetun pojan itsetunto vahvistuu ja toisaalta paatunut, vanha mieli herkistyy. Vahvan tunnesiteen löytäminen on niin isättömälle kuin hyljeksityllekin elinehto, ovi johonkin uuteen ja parempaan. Yhteenkuuluvuuden tunne synnyttää kiintymystä ja huolenpitoa toisesta. Näin myös anteeksianto on mahdollista.

Viisivuotiaalle, elokuvia nähneelle ja raisullekin pojalle tapahtumat ovat parissa kohtaa liian jänniä. Ei auttanut muu kuin sulkea silmät ja ottaa kädestä. Hillittömän hienosti kuvattu Avaruussatama ja mahtipontisuuttaan kimalteleva uljas purjealus kirvoittivat ylistävät "waut" molemmilta. Pientä katsojaa alkoi kuitenkin väsyttää kesken elokuvan, mikä ei yllättänyt. Seikkailujaksojen välissä oli näet harmittavan paljon suvantokohtia, äidin ja pojan tai pojan ja korvikeisän suhteiden selvittelyä ja tunteiden fiilistelyä. Nämä kyllä syvensivät elokuvan tarinaa ja antoivat tärkeää vastapainoa ulkoiselle koreudelle, mutta kohderyhmää ajatellen kohtaukset olivat tarpeettoman pitkiä.

Kertoja Risto Aaltosen ja John Silveriä artikuloivan Ossi Ahlapuron äänet ovat paksua, karkeaa hunajaa. Antti L. J. Pääkkönen on Jiminä tavoittanut hahmonsa suorasukaisuuden ja impulsiivisuuden.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 3 henkilöä



Lue myös