Ali G Indahouse valkokangas

Käsittämätön ohjelmapolitiikka laittoi taannoin englantilaisen komediashow Ali G:n lähelle keskiyötä, vaikka sen tärkeimmän kohderyhmän sekä hyvässä että pahassa muodostavat nuoret esi-puberteettiset pojat. Sijainti keskellä arkiviikkoa vieroitti myös kypsemmät katsojat, jotka olisivat osanneet koodata auki hienostuneemmat, poliittis- ja yhteiskunnallissävyiset vitsit ja voineet hykerrellä omahyväisesti nuorisokulttuurin mielettömyydelle. Tv-ohjaajana kannuksensa voittanut Mark Mylod (The Fast Show, Sohvanvaltaajat [The Royle Family]) otettiin kyhäämään sarjasta elokuva. Ali G:n Brittein saarilla saamasta valtavasta suosiosta kertoo esimerkiksi hokemien "West side", "keep it real", "selector" pesiytyminen pop-kulttuuriin, nuorten kielenkäyttöön ja muihin televisio-ohjelmiin, kuten juuri Mylodin The Royle Familyyn.

Länsi-Stainesissa wannabe-hiphoppari Ali G valmentaa lapsia huumeidenkäyttöön, kiroiluun ja viileään pukeutumiseen kunnallisessa monitoimitalossa. Pian käy ilmi, että talo aiotaan purkaa, mikä murtaa sankarin sydämen. Samaan aikaan vallanhimoinen varapääministeri keksii Alin ja tekee hänestä muutaman mutkan kautta kansanedustajan tavoitteenaan pääministerin maineen tuhoaminen. Ali laittaa Britannian asiat uuteen uskoon esimerkiksi julistamalla pikkuhousut laittomiksi ja syöttämällä valtionpäämiehille marijuanaa, mutta vieraantuu kavereistaan ja huomaa samalla politiikan mädännäisyyden, vaikka ei siitä loppujen lopuksi opi "sitä oikeaa läksyä".

Elokuvaversio on tv-spinoffeille tyypilliseen tapaan löyhä, kuvauksellisesti lonksuva ja paikoin laahaava ja juonellisesti mitätön. Tämä ei kuitenkaan laimenna elokuvan parasta antia, joka pursuaa katsojan silmille ja korviin joka puolelta. Loppuun saakka hiotulla tarkkuudella Sacha Baron Cohen paikantaa hip-hop- ja rap-alakulttuurien koodiston, kliseet ja eleet ja räjäyttää ne sitten totaalisen moukkamaisuuden ja lapsellisuuden sfääreihin. Brändit, olivatpa kyseessä vaatteet, naiset, musiikki, elokuvan ja television lajityypit, ovat Alilla ja hänen kavereillaan hallussa paremmin kuin yksinkertaisinkaan sivistys, luku- ja kirjoitustaidosta lähtien. Erityisesti tulilinjalla on gansta-imago, macho-riikinkukkopasteerailu ja seksismi, jonka kuvasto on varmasti kaikille alle 30-vuotialle tuttua MusicTV:n rap-, soul- ja r&b-videoista. Näiden täydellisen ironisoimaton pröystäilevä luksustuotekavalkaadi, naiset mukaan lukien, saa Ali G In Da Housen myötä ns. isän kädestä, ei kenties yhtä hienosyisesti kuin Ben Stillerin Zoolanderissa, mutta sitäkin räväkämmin ja armottomammin.

On ilmeistä, että parhaaseen puoleen sisältyy myös elokuvan pahin vaara. Camp- ja ironiaylilyönnit assimiloituvat helposti kulttuuriin, jota ne yrittävät kritisoida, ja päätyvät todennäköisesti edistämään brändivaatteiden myyntiä, sovinistista suhtautumista naisiin sekä rasistista suhtautumista mustiin. Tavaroiden taikamaailman ironisointi saattaa joissakin katsannoissa kutistua "mustaksi luonteenpiirteeksi" hokeman "is it because I is black" ja muiden vastaavien kautta. Kun mukaan lisätään vielä melko paljon halvan tuntuista alapää- ja eritehuumoria à la Sekaisin Marista ja Nuija ja tosinuija, on selvää, että elokuvasta voi monien olla vaikeata nauttia. Jos halveksii tai ei tunne MTV- ja hiphop-estetiikan alkeita, juttu kannattaa tuskin yhden kasvon arvoisena unohtaa. Popkulttuurin connoisseur tai roisimman huumorin ystävä voi taas nähdä elokuvan ansaitsevan hyvinkin kolme kasvoa. Nuff said. Keskiarvo: 2.