Tapahtuipa kerran Israelissa valkokangas

Sotia ei elokuvilla ehkäistä. Ehkä tunnetuimpana esimerkkinä historian varrelta toimii Jean Renoirin pasifistinen Suuri illuusio (La Grande Illusion, 1937). Viime kädessä yksittäisen elokuvan vaikutus suuriin poliittisiin suuntaviivoihin on erittäin marginaalinen, jos ei olematon. Palestiinalainen Elia Suleiman tietää tämän, eikä ole uusimmassa elokuvassaan, Tapahtuipa kerran Israelissa, edes pyrkinyt jyrkkiin poliittisiin tai uskonnollisiin kannanottoihin. Niihin olisi arvatenkin ollut kiusallisen helppo sortua. Missään nimessä Tapahtuipa kerran Israelissa ei ole täysin neutraali elokuva, mutta ensi sijaisesti se toimii taideteoksena, joka ilmentää pienten ihmisten arkipäiväistä tuskaa yhden aikamme paradoksaalisimman kahden kansan rinnakkaiselon keskellä. Suleiman ei pyri täsmälliseen dokumentointiin omasta ajastaan, vaan hän yrittää esittää joitain sosiologisia lainalaisuuksia omasta ympäristöstään.

Viime vuonna Cannesissa vuolaasti ylistetty ja palkittu Tapahtuipa kerran Israelissa ei ole perinteinen juonielokuva, vaan pikemminkin sillisalaatti, jossa tapahtumat eivät seuraa kausaalisesti toisiaan. Elokuvan johtolankana kulkee kahden palestiinalaisen - Jerusalemissa asuvan miehen ja Ramallahissa asuvan naisen - epäortodoksisesti tyylitelty rakkaustarina, tietynlainen Romeo ja Julia -muunnelma. Pääosaa esittää itse Suleiman. Hän näyttelee eräänlaista komiikkaa vailla olevaa Buster Keaton -hahmoa, ympäristöstään hämillään olevaa kivikasvoa. Elokuvan lukuisat henkilöhahmot ovat etäännytettyjä, katsoja ei saa heihin mitään otetta, vaan joutuu auttamatta tunnustamaan heidän anonymiteettinsä. Tällä Suleiman pyrkii olemaan osoittelematta syyllisiä, hän ei tuomitse ketään. Myös sirpaleinen juoniaines korostaa Suleimanin hienostunutta tapaa olla alleviivaamatta asioita. Mutta pirstaleinen kerronta alkaa myös syödä tehoa itse itseltään, eikä häiritsevyydessään aina palvele lopputulosta.

Suleimanin kuvakerronta on erittäin kekseliästä ja nokkelaa. Se ei aina päästä katsojaa helpolla, mutta paikoitellen tuottaa suurta nautintoa. Elokuvissa ei tarvitse kaikkea näyttää tai vääntää rautalangasta, mutta päinvastoin kuin Suleiman, harva elokuvantekijä uskaltaa käyttää hyväkseen elokuvan laajaa ilmaisullisten mahdollisuuksien repertuaaria. Suleiman yhdistelee rohkeasti eri tyylikeinoja. Kahden rakastavaisen intiimiä ja pienimuotoista kuhertelukohtausta seuraa erikoistehosteita pullollaan oleva taistelukohtaus. Täysin saumattomasti tällaiset tyylilajien yhdistelyt eivät toisiinsa nivoudu. Monet kohtaukset jäävät liian irrallisiksi. Tapahtuipa kerran Israelissa on kiinnostava ja idearikas paketti, jota ei voi ainakaan yrityksen puutteesta moittia, mutta kokonaisuus ei ole täysin onnistunut.