Jumalatonta jöötiä

Vuosikymmenten tauon jälkeen teattereihin ilmestyneet kolmiulotteiset elokuvat ovat olleet masentavaa katsottavaa. Vaikka tekniikka on parantunut, kolmiulotteisuus – tai 3D kuten nykyään trendikkäästi ilmaistaan – on edelleen vain kökön näköinen trikki, joka lähinnä häiritsee elokuvan katselua. Elokuvan estetiikkaan kolmiulotteisuus ei ole tuonut mitään lisäarvoa, sisällöstä puhumattakaan. Kyse on silkasta rahastusjiposta.

Parin vuoden takainen Titaanien taistelu ilmaantui teattereihin uuden 3D-villityksen ensirintamassa. Kreikan jumaltarustoista lottokoneella tehty tarina oli tympeää ajanhukkaa levottoman mekastavaa toteutusta myöten. Lippuluukuilla kävi kuitenkin sen verran vilskettä, että jatkoa on seurannut Titaanien raivon merkeissä.

Wrath of the TitansIhmiset ovat lakanneet rukoilemasta jumalia ja tämän seurauksena pitkätukkaiset partaveikot Zeus, Hades ja Poseidon ovat alkaneet menettää voimiaan ja veljesten pahansisuinen isäpappa Kronos on vaarassa päästä valloilleen. Uhkaavan maailmanlopun voi estää vain Zeuksen kalastajaksi ryhtynyt poika Perseus. Sitten juostaan, pompitaan ja pelastutaan täpärästi paikasta toiseen erilaisia vihollisia hutkien. Kunnollista juonta pölypilvien ja sinkoilevien salamoiden seasta on turha etsiä. No, lopussa sentään pussataan.

Sam Worthington on tehnyt muutamia hyviä rooleja, mutta hänellä ei ole vastaavaa karismaa kuin Russell Crowella tai Gerard Butlerilla eli sitä tarvittavaa äijähöökiä, jolla kannateltaisiin testosteronisen toiminnan pääroolia. Voi toki olla, että Worthingtonin karismapotentiaali hukkuu älyvapaaseen tarinaan ja huonoon toteutukseen, mutta toisaalta samassa onnettomassa ylöspanossa Ralph Fiennes ja Liam Neeson, joka viime vuosina on suorastaan erikoistunut jäte-elokuvien tekemiseen, kykenevät kähisemään jumalrooleihinsa edes jonkinmoista särmää.

Wrath of the TitansTitaanien raivossa raivo on lähinnä katsomon puolella. Eniten ihmetyttää tekijöiden sokea luottamus digitaalisesti luotuihin maailmoihin ja monstereihin. Ne kun eivät ole valkokankaalla sen uskottavampia tai näyttävämpiä kuin takavuosien pienoismalleilla toteutetut kaltaisensa. Lopputulos on oikeastaan vielä kehnompi, sillä käsityöleiman mentyä seikkailuviihteestä on kadonnut niin persoonallisuus kuin humoristisuuskin. Tietokonepelien estetiikalla tehdyssä seikkailuhutussa vähäinen juonikin muistuttaa lähinnä tasohyppelyä, joten innokkain yleisö löytynee kaksitoistavuotiaista.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1 / 2 henkilöä


Powered by Preview Networks