World Invasion: Battle Los Angeles valkokangas

Battle: Los Angeles, eli Suomessa tönkösti nimetty World Invasion: Battle Los Angeles alkaa tehokkaasti. Ympäri maailmaa tippuvat meteoriitit paljastuvat avaruusolentojen aluksiksi ja pian monet maailman suurkaupungeista ovat tuhannen päreinä. Taustatarina on Maailmojen sota pienellä tvistillä. Invaasion paljastumisen ohessa seurataan kokeneen ylikersantti Nantzin (Aaron Eckhart) sekä märkäkorvajoukkueen toimia. Alta aikayksikön keskiössä on Yhdysvaltain merijalkaväen kaupunkisodankäynti avaruusolentoja vastaan.

Jos toiminta- tai sotaelokuvan hyvyyttä mitattaisiin sen mukaan kuinka paljon se sisältää toimintaa, olisi Battle: Los Angeles täyden kympin leffa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä toiminta itsessään on sangen tylsää katsottavaa, jos mitään ei ole panoksena eikä hahmoista välitä. Kaksi tuntia melkein tauotonta ja itseään toistavaa toimintaa on liikaa, etenkin kun vastapuolena on cgi-ökkömönkiäisiä, jotka jätetään kasvottoman vihollisen rooliin. Pahimmillaan elokuva on kuin räiskintäpelin katselua: visuaalisesti näyttävää menoa, mutta tappavan tylsää jos ei itse pääse puikkoihin.

Parhaimmillaan elokuvan sotatoiminta kuitenkin tempaa mukaansa. Käsivarakameroiden ja nopeiden leikkausten varaan rakennettu visuaalinen tyyli on suurimman osan ajasta vain suunnattoman sekavaa katsottavaa. Muutamaan otteeseen haluttu lopputulos, eli eläytyminen taistelutilanteeseen kuitenkin saavutetaan.

Elokuvan rehdistä militarismipornosta olisi saanut huimasti viihdyttävämpää, jos tarina ei olisi päämäärätön ja hahmot valjuja. Vihollinen Battle: Los Angelesissa on lähes luonnonvoiman kaltainen elementti vailla moraalia. Tällaisessa tapauksessa konfliktien tulisi siis löytyä ryhmän sisältä, mutta ainokainenkin yritys tähän suuntaan jää vaisuksi. Hahmot itsessään ovat sekavan visuaalisen tyylin lisäksi syy itse toiminnan tylsyyteen. Aaron Eckhart on mies paikallaan ja vallan pätevä toimintasankarina. Loput hahmot ovat pelkkää tykinruokaa, joiden selviytyminen on se ja sama.

Taktisesta tilanteesta vain siirrytään toiseen ja vasta aivan lopussa panokset kovenevat. Suurimman osan ajasta toiminnantäytteisimmätkin kohtaukset ovat vailla jännitettä. Nyt ei olla tekemässä steitmenttiä sodan turhuudesta tai miettimässä sodan luonnetta, joten tämänkaltaisella genreleffalla pitäisi olla suoraviivainen rakenne ja sen hahmoilla selkeä päämäärä.

Nyt rakennekin on mitä sattuu. Kun yksi tavoite elokuvassa on saavutettu ja lopputekstien voisi luulla jo ilmestyvän valkokankaalle, lähtee käyntiin vielä uusi näytös. Päämäärätöntä, kuten sanottua, ja kokonaisuuden kannalta tämä ei ole hyvä juttu. Tämä loppunäytös itsessään on kuitenkin elokuvan paras osuus ja samalla korostaa edeltävän elokuvan heikkouksia: hahmot ovat saaneet ripauksen inhimillisyyttä, vaakalaudalla on kaupungin kohtalo ja vihdoinkin päämäärä on selkeä. Tähän päälle perkeleellistä aseiden laulatusta, ja tämän minielokuvan takia salista poistuu jotenkuten tyytyväisenä.