Teenage Mutant Ninja Turtles valkokangas

Teinimutanttininjakilpikonnien elokuvadebyytistä on kulunut aikaa jo 24 vuotta. Alun perin mustavalkoisesta parodiasarjakuvasta alkanut franchise kasvatti suosiotaan vasta, kun vuonna 1987 alkaneen animaatiosarjan tekijät keksivät pehmentää synkeitä hahmoja. Kilppareista tuli leikkimielisiä pizzan suurkuluttajia. Myös hahmojen eriväriset huivit ovat peräisin tästä inkarnaatiosta.

Tuttavallisesti turtleseiksi kutsuttujen otusten paluu valkokankaalle voisi olla huonompikin. Ohjaaja Jonathan Liebesman kuvaa toimintaa maltilla eikä World Invasion: Battle Los Angelesin (2011) kaltaista silppusotkua pääse syntymään. Syynä tähän voivat olla myös 3D-formaatin asettamat vaatimukset toiminnan sulavuudelle. Nostalgiannälkäiset katsojat voivat huokaista helpotuksesta, sillä tuottaja Michael Bayn väläytys avaruuskilppareista on jätetty omaan arvoonsa. Suurimmat muutokset hahmojen vanhempiin versioihin nähden ovat puhtaasti visuaalisia.

Turtlesien ulkonäköä on muutettu astetta groteskimpaan suuntaan. Kuonot on korvattu sieraimilla, eivätkä otukset ole enää toistensa klooneja. Leonardo on edelleen koko porukan hajuttomin ja mauttomin yksilö, Rafaelin kovispersoonaa korostetaan muita rotevammalla ulkomuodolla, Donatellon älykkyyttä tuodaan esiin silmälaseilla ja bilepersoona-Michelangelo on laitettu kuolaamaan reportteri April O’Neilia näyttelevän Megan Foxin perään.

Ensimmäisessä näytöksessä seurataan yksinomaan Aprilia, joka törmää kilpikonniin sattumalta metsästäessään juttua kaupunkia vaivaavasta rikosaallosta. Rikoksista vastaa Jalkaklaani, joka on saanut nimensä siitä, että klaani ”tallaa kaupungin yli”. Sam Raimin Spider-Man -elokuvissa hahmojen, kuten Tohtori Mustekala, nimet syntyivät sensaatiohakuisesta lööppien kehittelystä. On vaikea kuvitella, että kukaan päätoimittaja pitäisi Jalkaklaania erityisen myyvänä nimenä. Klaania johtaa Silppuri-niminen ihmishirviö (Tohoru Masamune), jonka taustoja tai motiiveja ei edes vaivauduta pohtimaan.

Teenage Mutant Ninja Turtles ei ole huono elokuva: jotkut vitsit huvittavat ja toimintakin on selkeää, toisinaan jopa viihdyttävää, mutta loppujen lopuksi elokuva on kuitenkin ärsyttävä. Se on laskelmoidun kaavamainen ja huononee edetessään. Hahmojen persoonat ovat yksiulotteisia eikä kehitystä tapahdu lainkaan. Koska kilpikonnaveljesten persoonat pysyvät läpi elokuvan samanlaisina loppuun ympätty sanoma veljeydestä ja yhteistyöstä tuntuu pahemman luokan huuhaalta. Mikään aiemmin nähty ei oikeastaan anna sellaista kuvaa, että veljesten joukkuehengessä olisi jotain vikana.

Ja vaikka silppusotkua ei tällä kertaa nähdäkään, Liebesmanin tapa kuvata toimintaa on silti käsittämättömän mauton. Erityisen hyvin tämä käy ilmi lumirinteeseen sijoitetussa, fysiikan lakeja uhmaavassa takaa-ajokohtauksessa, jonka aikana nähdään kiusallisen monta hidastusta. Näistä useimmat ovat paikallaan vain ja ainoastaan efektin vuoksi, vailla mitään varsinaista tarkoitusta. Tällöin tehokeino menettää nopeasti merkityksensä ja loppukohtauksessa nähtävät hidastetut veisten viskomiset tuntuvat jo pakkopullalta.