Talvivieras valkokangas

Vallitsevan elokuvaohjelmiston esittelemän loputtoman ötökkäsarjan, väkivallan ja pervoilun sekä pakahduttavan intohimon ja seksin rinnalla on tervettä tutustua välillä elokuviin, jotka etsivät aiheensa siitä Hollywoodin marginaaliksi syrjäyttämästä ihmisenä olemisen maastosta, jota kutsutaan ’ihan tavalliseksi elämäksi’. Sellaisiin kuten Talvivieras, näyttelijänä aiemmin tunnetun Alan Rickmanin esikoisohjaukseen, jossa ensisilmäyksellä ei näytä olevan tarinaa nimeksikään.

Elokuvan fyysisenä tapahtumamiljöönä on skotlantilainen merenrantakaupunki, joka on miesmuistiin kylmimmän, suorastaan ajan pysäyttävän, pakkasen valkoiseksi huurruttama. Yleensä vapaana vellova merikin on joutunut antautumaan. Juuri tuona päivänä kuoleman luissaan tunteva vanha nainen, Elspeth (Phyllida Law), saapuu kutsumatta kyläilemään keski-ikäistyvän ja miehensä kuolemasta toipuvan tyttärensä Franceksen (Emma Thompson) kotiin. Yhden jäätävän päivän aikana seurataan, miten äidin ja tyttären suhde kietoutuu kuoleman sävyttämänä vähäeleiseksi kamppailuksi riippumattomuudesta, jossa kumpikin ovat valmiita tarjoamaan apuaan, jota ei kaivata ja saamaan tukea, jota ei osata pyytää. Pidättyväisyys, sulkeutuminen ja naamioituminen ovat kuin jää ja harmaus, jotka lokkien maailmasta näyttävät peittävän kaiken elävän - maan, meren ja taivaan.

Samalla Talvivieras seuraa kahden koulusta lintsaavan keskenkasvuisen pojannassikan, Franceksen murrosikäisen pojan ja naapurin tytön sekä kahden hautajaisia harrastavan vanhan leidin suhteita toveriinsa, itseensä ja koko elämään. Perustarinan rinnalla kulkee siis kolme muuta kertomusta, joita voi katsoa äidin ja tyttären elämänkehyksenä tai itsenäisinä ydintarinaa tukevina ja siihen limitettyinä kertomuksina.

Eli ei tarinaa lainkaan ja silti enemmän kuin missään. Ei intohimoja mainittavaksi ja silti koko ajan polttaa. Ei väkivaltaa veriroiskeina ja silti joku aina loukkaantuu. Kyseessä on elokuvantekijöille, ohjaajalle ja näyttelijöille, erittäin vaativasta lajista: miten näyttää se, mikä ei näy. Alan Rickman onkin valinnut onnistuneesti hillityn ilmaisun. Harmaa huurteinen ympäristö sekä tuulen viimasta, lokkien kirkunasta ja pianosta rakentuva harras äänimaisema muodostavat Talvivieraan taustamaalauksen, josta malttavan leikkauksen ja pysähtymään uskaltavan kuvan kautta näyttelijöiden hienovaraisen tulkinnan elämänmakuiset henkilöt kertovat, mistä todelliset tarinat, intohimot ja kivut syntyvät.

Osa elokuvan voimasta syntyy myös Alan Rickmanin uskalluksesta luottaa katsojaan. Talvivieras ei ole helppo. Olematta kuitenkaan vaikea ’taide-elokuva’. Se vaatii katsojalta keskittynyttä huomiota, mutta ennen kaikkea rohkeutta oman elämäntarinansa ja -kokemuksensa hyödyntämiseen. Tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole vähentänyt elokuvan valmiutta tarjota ratkaisuja. Ei valmiiksi nieltyinä lopullisina ja auvoisina, vaan henkilöhahmojen elämäntilanteesta lähtien enemmänkin prosesseina. Pohjimmiltaan Talvivieras onkin elokuva siitä, miten ihmisten, elämän ja kuoleman pelkoon itsensä lukinneet kykenevät murtamaan kaiken lamauttavan ja pysäyttävän jään.

ks. Talvi-iltain tarinoita