Poikkeustila valkokangas

Yhdysvallat ei tunnetusti neuvottele terroristien kanssa. Tätä viimeistään Reaganin kaudella vakiintunutta doktriinia testataan taas valkokankaalla Denzel Washingtonin ja Bruce Willisin tähdittämässä toimintarainassa, jossa amerikkalaiset joutuvat kotikonnuillaan ottelemaan turbaanipäistä, mutta kasvotonta uhkaa vastaan. Terroristit eivät kuitenkaan ole ainoa uhkatekijä keskitasoa kiinnostavammassa katastrofikuvauksessa.

New Yorkia ravistelee ennennäkemätön terroristi-iskujen aalto. Anthony Hubbard (Denzel Washington), FBI:n terrorismin vastaisen taistelun päällikkö johtaa kamppailua näkymätöntä vihollista vastaan. Hän joutuu turvautumaan CIA:n salaperäisen agentin Elise Kraftin (Annette Benning) apuun, sillä CIA:lla kuin myös Yhdysvaltain armeijalla on sormensa pelissä terrorismikuviossa, joka juontaa juurensa Lähi-idän tapahtumista. Terroristien jatkaessa pommi-iskujaan panokset kovenevat myös toisella puolella: apuun hälytetään armeijan joukot...

Arabiterrorismin pitkä koura

Maailmanrauha - siis amerikkalainen maailmanrauha - on jälleen kerran uhattuna kun Lähi-idän hurmahenkiset itsemurhakandidaatit tulevat kukkoilemaan New Yorkiin. Syynä on se, että Yhdysvallat on kaapannut heidän uskonnollisen johtajansa, joka jo ulkonäöltään muistuttaa epäilyttävästi Khomeinia. Arabien kosto on hirmuinen, ja kun pommit alkavat paukkua Vapaudenpatsaan kaupungissa tarvitaan niin FBI:tä, CIA:ta kuin armeijaakin vihollisten deletoimiseen.

Onneksi Poikkeustila ei ole aivan näin kaavamainen juttu. Se kiertää pahimmat sudenkuopat jättämällä patrioottisen uhoamisen ja pommien paukuttelun odotettua vähemmälle huomiolle. Poliisityön rutiineja valottavassa Poikkeustilassa herkutellaan kuvilla kaaokseen ajautuneesta suurkaupungista. Elokuvan traileri on taas kerran harhaanjohtava, sillä teos on sävyiltään enemmän hermostunut suurkaupunkikuvaus kuin jatkuvassa liikkeessä oleva action-pätkä.

Poliittisen korrektiuden aikakaudella arabeja ei enää voi kuvata pelkästään aivottomiksi mongertajiksi tai yksioikoisiksi pahiksiksi, ainakaan silloin, kun liikutaan USA:n maaperällä. Kolmanteen maailmaan sijoitetuissa jutuissa stereotypiat saavat vielä rehottaa. Jotta elokuvaa ei päästäisi syyttämään rasistisuudesta, pahojen terroristien vastapainoksi on luotava myös positiivisia etnisiä hahmoja. Niinpä pääosassa on oikeamielinen musta mies, ja hänen työparinsa on kotoisin Lähi-idästä. Poikkeustila viekin katsojan Yhdysvaltain moninaisten roturistiriitojen polttopisteeseen.

Armeijan isot pahat pojat

Armeijaa kuvataan yleensä tällaisissa elokuvissa viimeiseksi oljenkorreksi, amerikkalaisten pelastajaksi uhkaavan katastrofin tai ylivoimaisen vihollisen edessä. Poikkeustila esittää erilaisen skenaarion: toiminnan makuun päässyt armeija muodostaa uhan koko amerikkalaiselle demokratialle. Bruce Willisin tiukkailmeinen kenraali on oikeistolaisen, salamyhkäisesti toimivan ja valtaa hamuavan patriootin perikuva. Katastrofi antaa armeijan isoille pojille luvan ottaa komento hiekkalaatikolla ja ohittaa muut instanssit. Moinen peli ei tietenkään sovi Hooverin miehille, jotka haluavat pitää langat käsissään entiseen malliin. Kiinnostavimmillaan Poikkeustila onkin silloin, kun se pohtii järjestystä ylläpitävien instituutioiden keskinäisiä suhteita ja terrorismin vastaisten kovien otteiden seurauksia amerikkalaisten perusoikeuksille. Elokuva vihjaa myös mahdollisuuteen, että terrorismilla on yhtymäkohtia USA:n Lähi-idän politiikan virhelaskelmiin.

Yhden pamauksen odottelun varaan rakentuvia elokuvia on vaikea lopettaa kunniakkaasti. Niin myös tässä tapauksessa. Roturistiriitoja ja vastaiskun oikeutusta kuvaava Poikkeustila on silti pykälää tavallista parempi terroristijuttu. Lopuksi on vielä pakko marista yhdestä pikkuasiasta, joka vaivaa monia muitakin Hollywood-elokuvia kuin Poikkeustila. Muutamassa kohdin näyttelijöiden huulet ja ääniraita liikkuvat aivan ei kiertoradalla. Miten on mahdollista, että elokuvantekijät, jotka hassaavat miljoonia dollareita visuaaliseen prameuteen, joutuvat lähes elokuva toisensa jälkeen turvautumaan tökerösti toteutettuun jälkiäänitykseen, jossa kuvan ja äänen synkronoinnista ei ole välitetty tuon taivaallista?