Häjyt valkokangas

Toisella elokuvallaan, Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994), ohjaaja Aleksi Mäkelä voitti työstään Jussi-patsaan. Enemmän innolla kuin harkinnalla tehtyyn esikoiselokuvaan, Romanovin kiviin (1993), verrattuna Esa ja Vesa oli aivan eri kaliiberia ja Mäkelä osoitti olevansa lahjakas nuori ohjaaja. Nyt ensi-iltansa saava Häjyt vahvistaa ennestään Mäkelän asemia suomalaisena elokuvantekijänä, joka uskaltaa reilulla otteella tarttua populaariaiheisiin. Häjyt pesee väkevyydellään ja suoruudellaan monet jenkkilän vastaavat junttilakuvaukset.

Kauhava 1994. Jussi Murikka (Samuli Edelmann) ja Antti Karhu (Juha Veijonen) ovat kärsineet viiden vuoden tuomion pankkiryöstöstä ja palaavat kotiseudulleen huomaten, että jäljellä on enää vain vanha maine. Kaltereiden takana aikuiseksi varttunut kaksikko jatkaa Antin isoisän (Kalevi Haapoja) viinabisnestä ja jauhaa muutenkin kyseenalaista elämäntyyliä, jonka lopettamiselle monet paikkakuntalaiset vaativat sinettiä. Heikki (Teemu Lehtilä) on remukaksikon nuoruuden ystävä ja pankkiryöstön kolmas, pakoon päässyt osapuoli, joka joutuu tiukan paikan eteen vt. nimismiehenä. Heikki ei halua pettää ystäviään, jotka eivät koskaan laverrelleet hänestä ja näin soivat hänelle mahdollisuuden normaaliin elämään. Mutta sitten Jussin ja Antin toilailut alkavat mennä niin pitkälle, että läpi sormien katsominen ei ole enää mahdollista.

Murheellisten laulujen maa

Parhaimmillaan Kauhavalle sijoittuva Häjyt kohoaa lähelle ja ajoittain jopa ohikin Pekka Parikan Pohjanmaa-elokuvan (1988) tunnelmien. Molemmat todistavat, että kansallisista aiheista pystyy tekemään verevää ja juurevaa draamaa, jolla sohaistaan rujon suomalaisen miessielun herkkään ja haavoittuvaan ytimeen. Vaikka elokuvat ovat eri ikäpolvien tuotoksia, niin ne toimivat mainiosti rinnakkaisteoksinakin. Sitä paitsi Esko Salmisen Veikossa on paljon yhtäläisyyttä Samuli Edelmannin tulkitseman Jussi Murikan kanssa. Mitään säästelemättä näytellyt, omasta armostaan epäsosiaaliset roolihahmot tuovat kumpainenkin munaskuita myöten kouraisevan luonnekuvan pohjattomaan, lapsenomaiseen uhoonsa tukehtuvasta suomalaisjullista, jonka sisällä pikkupoika huutaa tuskaansa ja joka on kykenemätön kommunikoimaan ympäristönsä kanssa. Jussi Murikan kohdalla tämä tulee yleisen aggressiivisuuden lisäksi ilmi etenkin hänen suhteestaan Antin siskoon (Sari Havas), jonka edessä Jussi on täysin alaston, avuton ja kykenemätön ilmaisemaan tunteitaan ja rakkauttaan.

Häjyjen tervetulleinta antia on estottomasti pulppuava kerronta, jota tukee hyvin kirjoitettu, fyysisellä elämänmaullaan iskevä dialogi. Ja jälleen kerran näyttelijätyöskentely on suomalaisen elokuvan perustavanlaatuisin voimavara. Vimmaista pääparia, Veijosta ja Edelmannia, peesaa moni-ilmeinen sivuosakaarti Teemu Lehtilästä, nuoresta Arttu Kapulaisesta, Kari Väänäsestä ja veteraani Kalevi Haapojasta alkaen. Häjyt ei kuitenkaan seiso pelkkien roolisuoritusten varassa: jämäkkä ohjaus, vuosien varrella kypsynyt tarina, hiottu kuvaus sekä luihin ja ytimiin pureva soundtrack puoltavat paikkaansa tekemisen ja luomisen paloa huokuvalla otteellaan. Yhtä kaikki koko tekijätiimi on pannut parastaan ja palaset ovat loksahtaneet kohdalleen.

Elokuva liikkuu mukaansatempaavasti koomisista kohtauksista traagisiin. Mäkelä on kuitenkin piirun verran liikaa pukariparinsa puolella. Ohjaajan sympatiat heittävät hyväksyvän särön Jussin ja Antin tuhoisalle ja sokealle käyttäytymiselle. Ankarammat painotukset olisivat vieneet elokuvan lähemmäs täysosumaa. Nyt tarinan traagiset ja kriittiset elementit jäävät turhan viitteellisiksi miehisen pullistelun rinnalla.

Viimeisten junkkareiden surkuhupaisa joutsenlaulu murheellisten laulujen maassa ei ole niin väkevää ja syvää draamaa kuin mitä se olisi voinut olla. Toisaalla Mäkelä uusromantisoi Isontalon Antti & Rannanjärvi -myyttiä ja toisaalla taas purkaa testosteronikliseitä riisumalla pääosakaksikon tarpeettomiksi luusereiksi. Itselleni jäi ristiriitainen tunne tarkoitusperistä, mutta ehkä se on ollut tekijöiden tarkoitus. Kummatkin näkökulmat palvelevat toinen toistaan, ja ristiriitaisia ja arvaamattomia ovat elokuvan henkilötkin. Eikä saa unohtaa sitä, että Jussissa ja Antissa on paljon suomalaisen miehen stereotyyppiä - ehkä enemmän kuin moni haluaa nykyään edes myöntää.

Kotimainen elokuva on viime aikoina ilahduttavasti tullut voimalla, laadulla ja tunteella. Toivoa sopii, että nuoremman polven lahjakkuudet onnistuvat saavuttamaan katsojakuntansa - silloin tulevaisuus lupaisi todella hyvää. Oikeastaan suomalaiset elokuvantekijät ovat heittäneet varteenotettavan haasteen yleisölle: tarjolla on hienoa kotimaista elokuvaa, joka suo katsojilleen viihdettä, elämyksiä ja taidetta. Eikä teknisellä ja visuaalisella puolella tarvitse tuntea mitään häpeää ulkomaista suuren rahan tuotantoa kohtaa. Toivon myös, että Aleksi Mäkelän kaltaisista kovan työn puurtajista kasvaa suuria ohjaajapersoonallisuuksia, koska sellaisia suomalainen elokuvakulttuuri kipeästi edelleen tarvitsisi. Persoonallisia ja kerrassaan loistavia näyttelijöitähän tässä maassa riittäisi vaikka kuinka moneen elokuvaan.