The School of Rock valkokangas

Lapsilla on nykyään rankkaa. Pitää kasvaa kännykkärenkutusten, tietokonepelien kilkutusten, MusicTv:n ja Christina Aguilera -tyyppisen mölyn keskellä. Aikaamme, jossa he varttuvat, on soimattu jopa historiattomaksi. Perusopetuksessa annettavien taideaineiden opetuksen ja kokonaisvaltaisen taidekasvatuksen lisäämisen puolesta on puhuttu runsaasti viime aikoina. Siis jonkun pitää kertoa lapsille Oikeasta Musiikista, selostaa rockin historiaa, näyttää videolta Angus Youngin lava-akrobatiaa ja opettaa muut rokkarin elkeet, kuten kitaristin perushaara-asennon ja mielisairaan tuijotuksen.

Ja se joku on Jack Blackin isolla sydämellä esittämä sympaattinen Dewey Finn. Tosin jos on rankkaa lapsilla, niin aikuisilla ja erityisesti Deweyllä vasta hankalaa onkin! Asumisesta ja elämisestä pitäisi maksaa rahaa. Ja täytyy katsella vierestä, miten kopakka tyttöystävä pakottaa kaverin luopumaan rokkiunelmastaan. Ikävintä kaikessa on mieltä kaihertava epäilys: mitä jos sittenkään emme ole riittävän hyviä ja siksi bändimme ei ole breikannut?

Dewey Finn uskoo elävänsä edelleen unelmansa eteisessä, eikä halua luovuttaa – mitä nyt silloin tällöin piehtaroi miesmäisessä luuserihenkisessä itsesäälissä. Finn alkaa olla siinä iässä, että lapset sedättelevät kaupan jonossa, mutta jatkaa sinnikkäästi elämäänsä epäaikuisen innolla. Kun oma bändi heittää pellolle ja samoin uhkaa tehdä punkkaamisnurkkauksen tarjoava kaveri, miehen täytyy tekaista jostakin rahaa. Ja sitähän saa pimittämällä kaverille tarjotun opettajan sijaisuuden ja lampsimalla luokan eteen tämän nimellä esiintyen.

Deweyn kaveria, tyttöystävän alistamaa ressukkaa, Ned Schneeblyä esittää elokuvan käsikirjoittaja, Mike White. The School of Rockissa on niin reilusti hokemapotentiaalia omaavia hervottomia sanailuja, ettei uskoisi Whiten laittaneen sanoja muun muassa Dawson’s Creekin tyyppien suihin. Jack Blackin ohella myös White on säveltänyt elokuvaan musiikkia.

Blackin hahmo uskoo ihmisiin ja ihmeisiin. Hän on hellyttävän avuttoman uusrentun prototyyppi. Black tiivistää roolissaan upeasti nykypäivän leppoisan kotirokkarin mielen ja kielen käänteet. Lahjakkaat lapset ovat ihania. Joan Cusack näyttelee onnistuneesti narttumaista rehtoria. Epävarmuutensa uhrina neuroottista nipottajaa teeskentelevälle pikkujohtajalle löytää helposti vastineita todellisuudesta. Lapsista ollaan menestyksekkäästi tekemässä jäykkiä suorittajia kuolettamalla heistä kaikki luovuus. Silloin saapuu opettaja, joka on rock ja joka toteuttaa puolivahingossa oppikirjaesimerkin elämyksellisestä ja oppimaan opettavasta prosessista.

The School of Rock on aidosti itseironinen komediahelmi. Se kumartaa tukka maahan moshahtaen pitkien soolojen ja saappaanvarsien, savukoneiden ja sankarillisten haara-asentojen rockklassikoille. Tarinassa ovat mukana pakolliset läskit, perseennuolijat, homot, mustat ja valkoiset kuten kaikissa kunnon amerikkalaisissa kouluelokuvissa, mutta vaikka kyseessä ei olisikaan humoristinen viittaus perinteeseen, hahmot toimivat erinomaisesti tempaisten katsojan mukaan yhdeksi luokan oppilaista. Bändin toivoisi olevan oikeasti olemassa. Soundtrack tuleekin luultavasti myymään mukavasti klassikkohitteineen.

Elokuvan opetus on tärkeä ja se kohdistuu kunnan varojen suuntaamisesta päättäville, opetussuunnitelmien laatijoille ja perusopetuksen linjauksia vetäville. Sekä meille kaikille, jotka päätämme ketkä päättävät ja mitä vaadimme yhteiskunnalta, jossa kasvamme ja kasvatamme. Mitä koulussa tulisi opettaa ja miten? Erityisen opettavaisen elokuvan voisi kuvitella olevan vanhemmille, jotka niin usein lastensa parasta toivoen unohtavat kuitenkin tutustua heihin muina kuin omien toiveidensa tynnyreinä. Ennen kaikkea The School of Rock on erinomaisen hauska, koskettava ja monilla tasoilla viihdyttävä. Kyllä vain, jokin opettavainenkin voi olla kaikkea sitä!