Joensuun Elli valkokangas

Anssi Mänttärin 18. pitkä elokuva on ohjaajansa työvoitto kirjaimellisesti. Kansankirjailijan Heikki Turusen romaaniin perustuvan Joensuun Ellin valmistumiseen kului kokonaiset 24 vuotta. Prosessin pitkittymiseen vaikutti ennen kaikkea taloudelliset ongelmat. Mänttärin projekti ei vakuuttanut Suomen elokuvasäätiön rahakirstunvartijoita ja lopulta sen myöntämä avustus olikin tarkoitettu ensisijaisesti tv-elokuvan valmistamiseen. Mänttäri ei kuitenkaan luovuttanut, vaan kuvasi härkäpäisesti elokuvansa viime kesänä Pohjois-Karjalan Juuassa kiikarissaan teatteriensi-ilta. Se kuvattiin kuitenkin videolle, joka on siirretty valkokangasmuotoon. Kuvatusta materiaalista työstetään myös tv-elokuva.

Mänttärin taistelusta rahoituksen kanssa on ollut julkisuudessa paljon puhetta itse elokuvakritiikin kustannuksella. Miltä itse elokuva sitten näyttää? Joensuun Ellin käsikirjoitus on Mänttärin omaa käsialaa. Elokuvan punaisena lankana toimii pikku kylän ja sen leirintäalueen, Joensuun Ellin, kollien kiimainen hyörinä salaperäisen Paulan (Jenni Banerjee) ympärillä. Vakavimmin Paulaa vikittelee naapurin Veijo (Jussi Puhakka) ja helsinkiläinen merkonomi Jousimäki (Reidar Palmgren). Jännitteitä juoneen tuovat myös Paulan mustasukkainen veli Sergei ja näiden sairas äiti Natalia. Tilaa saa myös Veijon äidin Aunen (Kaija Pakarinen) ahdistus.

Sinällään kelvollinen alkuasetelma ja turuslaisen värikäs henkilöhahmokaarti ovat latistuneet Mänttärin ohjauksessa kuin keskinkertaiseksi kesäteatteriksi. Käsikirjoituksen ongelmana on varmasti ollut romaanin henkilöiden paljous. Mehevän kansanomaiset henkilöhahmot sekä Joensuun Ellin kesäasukkaat ovat elokuvassa kunnioitettavasti esillä, mutta kovin keskittymättömästi Mänttäri heitä kuvaa. Koko juhannuksen soidintanssin keskus, Paula, ei esimerkiksi syvene intohimon hämärästä kohteesta ihmiseksi lainkaan. Elokuvan muut hahmot ovat ohuita karikatyyrejä, kuin hätäisten hutaistuja. Monet kohtaukset kilpistyvät vaivautuneeksi seisoskeluksi tai kohtauksesta pois kävelyiksi. Henkilöhahmot puhuvat toistensa ohi aidosti kohtaamatta. Nimekkäimmätkin näyttelijät alisuoriutuvat rooleissaan. Olisi myös suotavaa, että kaikki näyttelijät olisivat edes opetelleet paikallisen murteen, mikä olisi pohjoiskarjalaisen todellisuuden kuvauksessa oleellista.

Murteen aitouteen puuttuminen saattaa tuntua epäoleelliselta, mutta kun elokuvan dramaturgia ei imaise mukaansa eikä päivittämätön, viinaan ja sovinismiin kulminoituva huumori naurata, pikkuseikatkin nousevat peruuttamattomasti esiin. Joensuun Elli on lopulta valitettavan hätäinen ja keskeneräinen elokuva, olkoon syynä sitten taloudelliset vaikeudet tai aiheen ylikypsyminen. Sitä ei käy kuitenkaan kieltäminen, etteikö Mänttäri olisi tehnyt paljon työtä. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan lupailtua tv-elokuvaa.