Taru sormusten herrasta – Kaksi tornia valkokangas

Vuosi on ehtinyt kulua siitä, kun ohjaaja Peter Jackson onnistuneesti otti luulot pois miljoonilta J.R.R. Tolkienin faneilta. Hän teki sen, johon monet eivät uskoneet. Jackson käänsi valkokankaalle ensimmäisen kolmesta Tolkienin The Lord of the Rings -trilogian kirjoista hyvällä maulla, määrätietoisesti ja keskittyneesti. The Fellowship of the Rings (2001) oli pelonsekaisin mielin odotettu menestys, joka on syytä palauttaa mieliin nyt, kun käsillä on eeppisen saagan toinen osa, The Two Towers.

Elokuvaversio keskimmäisestä kirjasta on edeltäjänsä tavoin varsin uskollinen alkuperäistekstille. Se ei kertaa tapahtumia, pysähdy selittelemään aiemmin tapahtunutta, vaan avautuu ei niinkään jatko-osana kuin suuren tarinan toisena näytöksenä. Jackson onkin julkisesti sanonut, että jos ei Tolkienin tarinaa tunne tai ole nähnyt ensimmäistä elokuvaa, ei juuri tunnu järkevältä mennä katsomaan tätäkään elokuvaa. Rohkea lausunto, jonka tueksi elokuvasta The Two Towers kuitenkin on. Mutta siinä missä tämä osaltaan on toisen elokuvan vahvuus, on se myös sen akilleen kantapää. Irrallisena, "vain omana itsenään" The Two Towers tuntuu päättyvän siihen, mistä se alkaa, kahden pienen hobitin vaikeasta matkasta kohti tuntematonta. Kertomus kaiken takana tuntuu aina silloin tällöin lepattavan tuulessa liiankin päämäärättömästi vailla sen välttämättömiä kiinnikkeitä, ensimmäistä osaa ja vuoden kuluttua nähtävää finaalia.

Tälle ei yksinkertaisesti voi mitään. Eikä tämä sen puoleen nakerra elokuvan toimivuutta, koska se on rehellisesti juuri sitä mitä se on: keskimmäinen osa jossakin suuremmassa kokonaisuudessa. The Two Towers kutoo yhteen monia juonellisia kokonaisuuksia, kuten Frodon (Elijah Wood) ja Samin (Sean Astin) vaikean matkan kohti Mordorin pimeää maata, Merrin (Dominic Monaghan) ja Pippinin (Billy Boyd) sekä muiden sormuksen saattueen jäsenten kohtalon. Aragorn (Viggo Mortensen), haltia Legolas (Orlando Bloom) ja kääpiö Gimli (John Rhys-Davies) päätyvät Rohanin maahan käymään epätoivoista sotaa vanhan kuninkaan, Théodenin (Bernard Hill), rinnalla. Myös Gandalf-velho (Ian McKellen) palaa juuri, kun hätä on suurin. Kaikesta huolimatta toivon valo tuntuu katoavan Keski-Maasta, kun mustan ruhtinaan Sauronin ja hänen puolelleen kääntyneen velhon Sarumanin (Christopher Lee) valtavat armeijat marssivat eteenpäin.

The Lord of the Rings -trilogian ensimmäinen osa tuntui yleisilmeeltään tummalta ja synkältä. Toista osaa luonnehtii paremmin surullisuus ja raskaus, joissa kaikuvat myös sen käsittelemät teemat. Vastuun painavuus, valintojen vaikeus ja aikakauden päättyminen sotaan ovat yksinäänkin valtavia aiheita, mutta niputettuna yhteen ne tuovat The Two Towers -elokuvaan poikkeuksellisen totaalista paatoksellisuutta. Mittavat ja häkellyttävän suuret taistelut ja epätoivoiset tilanteet tarjoavat tilaisuuksia ties miten monen moiseen patsasteluun eikä Jackson häpeile käyttää hyväkseen jokaista näistä. Välillä ehkä jo hieman vieraannuttavankin uljaaseen elekieleen pysähtelevä elokuva on tästä huolimatta ja juuri tästä syystä aivan fantastista silmänruokaa. Kun kymmentuhatpäiset sotajoukot kohtaavat, joutuu paatuneinkin erikoistehostebongari haukkomaan henkeään.

Jacksonin nerokkain ratkaisu on ilman muuta ollut kuvata kaikki kolme elokuvaa yhtä aikaa. Näin osien välinen kuilu on onnistuttu minimoimaan ja ne näyttävät, tuntuvat sekä kuulostavat samasta puusta veistetyiltä. Ja kuten aikaisemminkin, myös tällä kertaa kaikki palaset ovat niin hyvin omilla paikoillaan kuin vain olla voivat. The Two Towers ei tietenkään ole ilman virheitään ja koetinkiviään, mutta mikäpä elokuva olisi. Jos tämän elokuvan kaupallisena tavoitteena on pitää meidät yleisö hämmästelemässä ja pidättelemässä henkeämme ensi vuoteen, sen se todellakin onnistuu tekemään.