Taken valkokangas

Kuuttakymppiä lähestyvää Liam Neesonia ei ensimmäisenä kuvittelisi suoraviivaisen toimintaelokuvan tähdeksi. Joku ranskalaisen Takenin tuotantotiimistä häntä kuitenkin pääosaan osasi ajatella, ja hyvä niin. Neeson hoitaa tonttinsa hyvin, ja onkin tuotantoarvojen ohella melkein ainoa asia mikä tämän elokuvan erottaa vaikkapa suoraan dvd:lle päätyvistä Steven Seagal -potkintapätkistä.

Neeson näyttelee entistä CIA-agenttia Bryan Millsiä, jonka avioliitto karahti kiville työn takia ja joka nyt on siirtynyt eläkkeelle ollakseen lähempänä tytärtään. Ylisuojelevainen Mills ei saa luotua kunnollista suhdetta tyttäreensä, eikä aluksi lämpene ajatukselle, että tämä viettäisi kesän Pariisissa serkkujensa luona. Ulkomailla kun on vaarallista.

Lopulta iskä heltyy ja lupa heltiää, mutta kaikkihan sen tietävät mitä tapahtuu sillä sekunnilla kun astuu vieraan maan kamaralle. Kamalat albaanit tietysti kidnappaavat, aikomuksena pumpata tytöt täyteen huumeita ja aloittaa tienaaminen. Tilastojen mukaan Millsillä on 96 tuntia aikaa löytää tyttärensä ennen kuin tämä katoaa lopullisesti.

Takenin on ohjannut Pierre Morel. Kiinnostavampi henkilö tekijäjoukossa on tuottaja ja käsikirjoittaja Luc Besson,jonka ohjaus olisi luultavasti tehnyt elokuvasta mielenkiintoisemman. Besson on viime vuosina ohjaamisen sijaan kynäillyt mukiinmeneviä toimintaelokuvia kuten Danny the Dog (2005) ja Transporter-sarja (2002, 2005, 2008).

Taken ei ole aivan yhtä toimiva tapaus. Elokuva etenee kyllä kellopelin tarkkuudella – puolitoistatuntisen elokuvan ensimmäinen juonenkäänne tapahtuu täsmälleen puolen tunnin kohdalla – eikä yritä olla enempää kuin on, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen toimintajännäri. Suoraviivaisuus on sekä hyödyksi että haitaksi. Mills yrittää pelastaa tyttärensä eikä turhia moralisoi tai selittele, vaan pistää pahikset halki, poikki ja pinoon.

Tämä armoton asenne erottaa elokuvan suuresta osasta Hollywoodin toimintatarjontaa. Samalla se kuitenkin tekee Takenista pelkän tympeän mätkinnän. Kaukana ollaan esimerkiksi Väkivallan vihollisen (1974) tapaisesta oman käden oikeuden tutkielmasta, vaikka elokuvaa joissain yhteyksissä siihen onkin verrattu. Minkäänlaista jännitettä tai moraalista nikottelua on elokuvasta turha etsiä. Melkein haavoittumaton superagentti on kaukana jokamiehestä, eikä se kostoreissukaan kovin epätoivoiselta vaikuta kun jokaikinen asia sujuu suunnitelmien mukaan ja tytärkin säilyy koskemattomana. Parransängellä varustetut albaani- ja arabipahikset lähinnä naurattavat.

Vaikka yhteiskunnalliset kytkökset ovatkin ehkä liikaa toivottuja, ei Taken silti ole kummoinenkaan elokuva. Pysäyttämätön Mills saa aikaan lähinnä haukotuksia. Elokuvassa ei ole samanlaista liike-energiaa ja visuaalisuutta kuin vaikkapa Bourne-sarjassa – yritys on kyllä kova – tai Transporterin kaltaista karismaattista ja viihteellistä mellastusta. Se on väliinputoaja, tylsä turpiinvetoelokuva vailla viihdettä, vastenmielisyyttä tai vaarallisuutta.