Sinister valkokangas

Yhdysvalloissa Boogieman on nimitys hirviölle, jolla pelotellaan lapsia: ”Jos et nyt ole kunnolla, boogieman tulee ja vie sinut!” Kauhuelokuvissa tämä ”boogieman” on esiintynyt milloin minkäkin näköisenä ja oloisena. On jäkisnaamari Jasonia, veitsisormi Freddyä ja tietysti ehkä se kaikkein pelottavin Boogieman John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978). Tuolla möröllä on tosin ihan oikea nimikin, sillä kaikki kauhuelokuvaa hiukkaakaan tuntevat tietävät, että ainoa oikea boogieman on Michael Myers.

Yhden sortin boogiemanin lanseeraa taas kerran myös kauhuelokuva Sinister, jossa uransa aallonpohjaan ajautunut tosirikoskirjailija Ellison Ostwalt (Ethan Hawke) muuttaa vaimoineen ja lapsineen syrjäiselle pikkupaikkakunnalle, taloon, jonka edelliset asukkaat on löydetty hirtettyinä. Perheen nuorin tyttö on myös edelleen kateissa. Kirjailijan suunnitelmissa on koostaa tapauksesta menestyskirja.

Pian muuton jälkeen kirjailija löytää ullakolta laatikollisen kaitafilmejä ja projektorin. Suttuisilla kasimillisillä keloilla käsivaraisesti heiluva kamera paljastaa lisää eri tavoin murhattuja perheitä. Kuvissa vilahtaa myös outo, epäselvä hahmo ja ihmeellinen merkki, joka muistuttaa pentagrammia. Kirjailija tajuaa osuneensa kultasuoneen ja alkaa dollarin kuvat silmissään tutkia näitäkin tapauksia. Eipä aikaakaan, kun miehemme mielenterveys alkaa horjua, ja hänen oma perheensä oireilla. Nurkista kuuluu kummia ja vintillä kolistellaan. Hui, kauheaa!

Käsikirjoitus lainailee monista kauhun klassikoista ja myös vähemmän klassikoista, eli omaperäisyydestä ei voi paljoa puhua elokuvan kohdalla. Sinister alkaa kohtuullisen tehokkaasti, mutta jo ensimmäisen vartin jälkeen se menettää tehonsa. Kun turhaan venytetty tarina ei itsessään jaksa vetää, turvaudutaan niinkin vanhoihin pelottelukikkoihin kuin outoihin ääniin ja pimeän talon estetiikkaan.

Mikään ei ole lopulta niin tylsää kuin pimeässä hiippaileva päähenkilö etsimässä mörköjä ja murhamiehiä, käsissään jokaisen jenkin itse- ja kodinpuolustuksen tarvekalu eli baseball-maila. Mutta kun tarpeeksi kauan pitää äänimaailman hiljaisena ja sitten jysäyttää, niin kyllähän siinä saa katsojan kuin katsojan hätkähtämään. Halpaa ja helppoa.

Halpaa on Sinisterin tuotanto muutenkin. Lähes koko elokuva tapahtuu yksissä lavasteissa murhatalon sisällä ja melkein jokaisessa kohtauksessa mukana oleva Ethan Hawk hortoilee yksin kameran edessä yli puolet ajasta. Ainoat kuvat, jotka ovat aidosti pelottavan oloisia, ovat kaitafilminpätkät vanhoista veriteoista. Niistä henkivän todentuntuisen pahuuden olisi voinut käyttää paljon tehokkaammin hyödyksi, jos tarina olisi ollut edes himpun realistisempi.

Sinister syyllistyy moniin halpojen kauhuelokuvien helmasynteihin. Tarina on heikko ja vuotaa kuin seula, henkilöt ovat vain pintaraapaisuja ja ainoa todellista kauhua synnyttävä seikka on pelko siitä, ettei elokuva lopukaan. Pituudesta olisi helposti voinut leikata parikymmentä minuuttia pois. Itsensä turhan vakavasti ottava Sinister yrittää olla ”aikuisempi” kauhuelokuva, mutta sortuu silkaksi teinipelotteluksi.