Kaksi tarinaa rakkaudesta valkokangas

Suomalais-norjalaisena yhteistuotantona tehty Kaksi tarinaa rakkaudesta tuo virkistävän tuulahduksen uomiinsa ummehtuneisiin suomalaiselokuviin. Nuorten aikuisten elämästä ja ihmissuhdekoukeroista on viime vuosina sorvattu meilläkin useita elokuvia. Kotimaisissa tuotannoissa tunteikkuus ja aitous ovat loistaneet poissaolollaan elokuvakerronnallisesta tyylitajusta puhumattakaan. Toki poikkeuksiakin on ollut, kuten Maarit Lallin Kohta 18.

Suomalaiselokuvien ontuminen jo perusasioissa, kuten käsikirjoituksessa, kuvakerronnassa ja näyttelijäohjauksessa, on saanut epäilemään suomalaisen elokuvaopetuksen laatua. Norjassa elokuvaoppinsa ammentaneen Eirik Svenssonin esikoisohjaus vain vahvistaa näitä epäilyjä, sillä Kaksi tarinaa rakkaudesta on kypsä ja elokuvallisesti onnistunut teos verrattuna monien suomalaisohjaajien haparoiviin esikoisyritelmiin.

Kaksi tarinaa rakkaudesta tuo väistämättä mieleen Richard Linklaterin modernin pikkuklassikon Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995). Molemmissa elokuvissa kaksi nuorta aikuista kohtaavat sattumalta vieraassa kaupungissa ja rakastuvat. Yhdessäololle on vain päivä aikaa. Siinä missä Linklater kietoi tarinansa vain tähän yhteen päivään, Svensson jatkaa tarinaa pidemmälle. Tämä on oikeastaan elokuvan ainoa karikko, sillä rakkauselokuva on aina koskettavimmillaan yksinkertaisessa tarinakaavassa. Kaksi tarinaa rakkaudesta käy lopulta niin monella polulla, että päähenkilöiden tunnemaailmasta ehtii jo etääntyä. Tämä haalistaa kokonaisuutta, sillä tarina rakastumisesta ja tehdyistä valinnoista on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin.

Svenssonin elokuvan vahvuus on aitouden tavoittamisessa. Hahmot, heidän kohtaamisensa ja reaktionsa ovat niin vilpittömän todentuntuisia, että tilanteisiin on kenen tahansa helppo samaistua. Vaikka tarina ei kokonaisuutena ole kovin ihmeellinen, lyhyemmissä jaksoissa ja yksittäisissä kohtauksissa käsikirjoitus on onnistunut. Tilanteet ovat arkisia, dialogi luontevaa ja näyttelijät kykenevät ilmaisemaan tunteiden nyansseja uskottavasti. Onkin ilahduttavaa nähdä, että nuoret suomalaisnäyttelijät osaavat oikeasti näytellä myös elokuvassa, sillä kotimaisissa elokuvissa näyttelijäntyö on edelleen pääosin rasittavan teatterinomaista, valmiiksi kirjoitetun jäykkää replikointia.

Kameran edessä ei olla teatterin lavalla, joten elokuvassa näyttelijän ilmaisun pitää olla hienovaraista. Tämän asian harva suomalaisohjaaja on sisäistänyt. Vika ei ole yksistään tekijöissä vaan maamme elokuvaperintö lepää filmatun teatterin ja kirjallisuuden varassa. Norjassa on ilmeisimmin toisin. Maan elokuvakulttuuri on nuorta ja vailla menneisyyden rasitteita, mikä näkyy norjalaiselokuvien elokuvallisemmassa ilmaisuvoimassa, ainakin sen perusteella mitä Suomen valkokankailla on nähty.

Kaksi tarinaa rakkaudesta on esteettisesti eheä elokuva, jossa kuvakerronta ja musiikki tukevat kirjoitettua tarinaa. Joissakin kohdin kuvalla ja musiikilla tunnelatausta alleviivataan melko painokkaasti. Hienovaraisemmilla keinoilla lopputulos olisi ollut aistikkaampi. Toisaalta ratkaisut ovat romanttisessa lajityypissä perusteltuja ja kaukana hollywoodilaisesta imelyydestä.

Elokuva tavoittaa myös hyvin ajan hengen. Maailma on avoin ja nuoret liikkuvat. Levottomuus heijastuu kuitenkin asettumisen vaikeudessa ja asettuminen on usein yksi pysyvän rakkauden kulmakivistä. Tätä problematiikkaa olisi voinut avata enemmänkin, mutta toisaalta silloin tarinasta olisi kadonnut se avoimuus, jolla maailmaa nuorena katsotaan. Pysähtymisen aika on vasta myöhemmin, ja siitä Kaksi tarinaa rakkaudesta ei kerro, eikä sen pidäkään kertoa. Se on avoimesti tulevaisuuteen katsova elokuva.