Miehet elämässäni valkokangas

Drew Barrymore on yrittänyt palata estradille vakuuttavaksi näyttelijäksi aina E.T.:stä lähtien. Kummisetä Spielbergin kiltissä scifi-elokuvassa maailmanmaineeseen noussut lapsitähti retkahti rankemman kautta päihdeaineisiin ennen kuin edes finnit ehtivät murentaa teini-iän itsetuntoa. Lupaava ura tussahti siihen ja 1990-luvulla Barrymore on sekoiluista selvittyään alkanut hiljalleen viritellä uutta uraa varteenotettavana näyttelijänä. Yhtään vakuuttavaa roolia hän ei kuitenkaan ole tehnyt, eikä tee vieläkään, vaikka Miehet elämässäni -elokuvassa olisi kaikki ainekset siihen ollutkin. Kun uskottavuutta ei ole, niin sille ei mitään voi.

Barrymore ei kuitenkaan ole Miehet elämässäni -leffan suurin ongelma. Elokuva ei kokonaisuutena ole kantava kelvollisesta tarinasta ja hyvistä näyttelijäsuorituksista huolimatta. Heräämisiä (Awakenings, 1990) ohjannut Penny Marshall on luonut uraa kameran kummallakin puolella, mutta edes naisen monitaitoisuus ei ole auttanut häntä pitämään tämänkertaista kirjafilmatisointia kovin kummoisesti kasassa.

Elokuva perustuu Beverly Ann D’Onofrion omaelämänkerralliseen teokseen Riding in Cars with Boys. Barrymore näyttelee kirjailijattaren osaa. Beverly pamahtaa 15-vuotiaana paksuksi ja edessä on naimisiinmeno tyhmän siittäjän, Raymondin (Steve Zahn) kanssa. Edessä on ankea arki ja perheen perustaminen vie teiniäidin haaveet jatko-opiskelulta ja kirjoittajan uralta. Tarinaa puretaan sinänsä nokkelasti auki takautumien kautta Beverlyn ja hänen jo aikuiseksi varttuneen poikansa automatkan edetessä. Kerronta jumiutuu kuitenkin auttamattomasti tavanomaiseksi muisteluksi, joka olisi toimiakseen vaatinut määrätietoisempaa ohjausta ja leikkausta.

Perustarina on rosoisen rehellinen ja avaa ovet kaunistelemattomasti teiniraskauden aiheuttamaan taakkaan. Kukaan tuskin suunnittelee teiniraskautta, mutta lapsen syntyminen tällaiseen elämäntilanteeseen vaatii suunnittelua. Vanhempien pettymys lastensa harhalaukaukseen kuristaa entisestään nuorten vanhempien hahmotuskykyä rakentaa itselleen tavoittelemisen arvoista tulevaisuutta. Beverly yrittää kaikkensa, mutta liian nuorena vastuunkantajaksi joutuminen murentaa auttamattomasti tahdonvoimaa - pettymykset ja syyttelyt ovat väistämättömiä.

Elokuvassa on monta ryhdikästä roolisuoritusta, joista mainittavimmat ovat Steve Zahnin ilmeikäs rooli yksinkertaisena Raymondina ja James Woods pelastaa luonnollisesti paljon jykevänä Beverlyn isänä. Barrymorelta on roolissa vaadittu yksinkertaisesti liikaa. 26-vuotias näyttelijätär ei suoriudu uskottavasti 15-vuotiaan teiniäidin ja 35-vuotiaan katkeroituneen äidin rooleista. Elämän ja iän kulkua eivät Barrymoren kasvot kykene kertomaan, joten katsojan on vaikea solmia suhdetta päähenkilöön. Toisaalta Barrymorella on toki hetkensä tarinan piehtaroidessa elämän nurjemmissa päihteiden nurkissa, siitä kun neidillä on omakohtaistakin kokemusta roppakaupalla. Yrityksen puuttumisesta vakavan uran luomisessa ei naista voi moittia, sillä tämänkin elokuvan tuotannosta on huolehtinut Drew’n oma tuotantoyhtiö Flower Films. Osittain tämän kytköksen takia lopputuloksessa on jo hieman liiankin huseeraamisen maku.

Yli kaksituntiselta elokuvalta vaaditaan toimiakseen aina paljon. Mikäli kerronnan rytmi ontuu, taantuu myös tarina ja sen hienoimmatkin nyanssit haalistuvat. Todelliselta maistuvia amerikkalaiselokuvia näkee tätä nykyä kuitenkin niin harvoin, että Miehet elämässäni -elokuvalle on oma arvonsa annettava, sillä se ei liitele pilvilinnoissa vaan kompuroi ruohonjuuritasolla.