Miehet elämässäni kotikatsomo

Hollywoodin entisen virallisen pahan tytön Drew Barrymoren tähdittämä ja pehmeän maltillisia aikuiskomedioita tehneen Penny Marshallin ohjaama Miehet elämässäni edustaa amerikkalaisen valtavirtaelokuvan niin kutsuttua naisosastoa, jonka tarkoitus on kertoa tunteikasta keskiluokkaan vetoavaa selviytymistarinaa. Kirjailija Beverly Donofrion omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva Miehet elämässäni täyttää genrensä ulkoiset vaatimukset, mutta valitettavan mekaanisesti ja vain minimaalisen osan tarinansa potentiaalista hyödyntäen.

Barrymoren Beverly särkee ensin poliisi-isänsä sydämen tulemalla raskaaksi 15-vuotiaana ja sitten vielä pettää parhaan, myös raskaana olevan, ystävättärensä saamalla yhteisestä sopimuksesta huolimatta esikoisenaan Jason-pojan. Kahta aikatasoa ideattomasti kulkeva tarina kertoo itsenäistymisen kynnyksellä olevan pojan kautta äitinsä tarinan. Äidin naimisiinmeno temput tehneen luuserin kanssa sinetöi sekä äidin että pojan kohtaloa valkoisen roskasakin malliedustajina, joille toki jää unelma; unelma jostain paremmasta, jonka eteen äiti raataa, mutta poikaansa syyllistäen ja traumatisoiden.

Raflaavasta ja kivuliaasta kehyksestä huolimatta on tarina kerrottu silkkihansikkain, mihin saattaisi olla syynä itse oikean Beverly Donofrion toimiminen yhtenä elokuvan tuottajista. Näin elokuvasta on onnistuttu riisumaan kaikki muu paitsi pinnallinen näennäisrealismi, joka yhdistyy lähes käsittämättömän typerän kuvan luomiseen niin Beverlystä kuin hänen parhaasta ystävästäänkin - puhumattakaan juopottelevasta ja heroiiniin luiskahtavasta aviomiehestä, joka on varmasti yksi värittömimmistä luusereista, joihin on filmiä tuhlattu. Sääliksi käy sinänsä hyvää ja parhaansa tekevää näyttelijäkaartia.

Mutta kuten aina, ei hupakkomaisuus tai idiotia liene esteenä kirjailijan uralle, jolle myös Beverly haluaa. Tämä on myös elokuvan syvällisin pointti: köyhälistön elämän tarkoitus on pyrkiä parempaan, sillä materiaalista kurjuutta on syytä hävetä ja kaikista parhain keino murtaa ympäröivä kurjuuden ies on kirjoittaa kirja omasta surkeasta olemassaolon taistelusta. Ja kaiken kruunaa kirjan elokuvaoikeuksien myyminen, kuten Beverly Donofrio varmaan hyvin häpeilemättä tietää.

Elokuvan paras lause tulee alkumetreillä, kun aikuisen Jasonin voice-over toteaa, että "kaikki mikä ei tapa, saa toivomaan kuolemaa". Miehet elämässäni on juuri sellainen liian pitkä elokuva, joka ei valitettavasti tapa.