Collateral - väärä aika väärä paikka valkokangas

Harvakseltaan elokuvia ohjannut Michael Mann nousi kasari-ikoniksi tyyliltään uraauurtavan postmodernistisen (silloin kun koko sana vielä merkitsikin jotain) Miami Vicen luojana ja tuottajana. Myös elokuvissa Mannin teemat ovat kiteytyneet rikoksen ja maskuliinisen yksinäisyyden teemoihin, joissa vastuu ja vastuuttomuus, ihmissuhteet ja henkinen tyhjyys ovat polttopisteinä. Uusimmassa elokuvassaan Collateralissa hän jatkaa tuon miehisen maailman urbaanin angstin kuvaamista.

Harmaantuneeksi muutettu Tom Cruise on palkkatappaja Vincent, joka istahtaa Maxin (Jamie Foxx) taksiin ja aloittaa murhaavan kierroksensa Los Angelesin yössä. Maxille paljastuu jo ensimmäisen keikan aikana totuus Vincentin kaupunkivierailun tarkoitusperistä: viisi tappoa ja sitten pois enkelten kaupungista. Maxin vastuulle jää tietoisuus murhista sekä arveluttava mahdollisuus estää niiden toteutuminen.

Cruise on osassaan loistava, mikäli katsoja on vain valmis nielemään hänen harmautensa ja tämä ei ole aivan helppoa, siksi voimakas on Cruisen all-american look meidän kaikkien mielissä. Mutta kuitenkin. Parhaimmillaan nihilistinen palkkamurhaaja on selittäessään pseudofilosofiaansa kaiken turhuudesta ja tyhjyydestä. Sitä kuinka muutama murha Los Angelesissa ei ole mitään verrattuna Ruandaan teurastuksiin – puhumattakaan siitä mitä on, tai siis ei ole, ihmisen elämä osana tätä kosmista kaikkeutta. Samalla hänen luonteensa tyhjyys ja sen mahdollistama tappamisen mekaaninen raivo ja tehokkuus siirtyy aivan lähelle katsojaa, lähes kosketeltavaksi, mutta kuitenkin niin kauas, ettei tuo kosketus yllä.

Yöllinen Los Angeles esittäytyy elokuvassa kuvalliseen perfektionismiin mieltyneen Mannin maneerien mukaisesti neonvalojen loisteen ja pimeyksien huumaavana kavalkadina. Toisaalta intiimimmät taksin sisäkuvat pysyvät kurissa vain näyttelijöiden ansiosta, mistä kiitos kuuluu enemmän siis Cruiselle ja vähemmän ailahtelevalle Jamie Foxxille. Naiset ovat tietenkin tässä yöllisessä miesten valtakunnassa vain statisteja, ja sellaisen roolista Jada Pinkett-Thomas vyyhteen lopulta kietoutuvana syyttäjänä selviää muitta mutkitta.

Collateral vertautuu automaattisesti ja epäonnekseen Mannin edelliseen LA-rikossaagaan Heat - Ajojahtiin (Heat, 1995), jonka tyylin ja sisällön verevä mahtipontisuus on edelleen alallaan ylittämätön. Modernin Melvillen tavoin Mann kuitenkin tutkailee miesten rikosyhteisöä yhdessä elokuvassa ja yksinäisten tappajamiesten toimenkuvaa toisessa ja ennen kaikkea siksi Collateral on erilainen elokuva kuin Ajojahti, tosin tämän eron olisi suonut kernaasti tulevan esiin myös elokuvan ylöspanossa sekä tyylissä. Nyt puitteet ovat liian etäisenkauniit siitä väkivallan ja vastuuttomuuden minimalistisesta maailmasta, jossa rikollisten polkujen miehet, nuo myöhempien aikojemme yön sudet, toinen toisiaan metsästävät.