Poseidon valkokangas

Vaikka vanha toimisi, se on korvattava uudella. Tämän digikauppiaiden ohjenuoran ovat tajunneet myös Hollywoodin uudelleenlämmittäjät, jotka ovat viime aikoina syytäneet markkinoille elokuvien uusintaversioita loputtomana tulvana. 1970-luvulla katastrofielokuvien hyökyaallon synnyttänyt S.S. Poseidonin seikkailu (1972) on valmis alkamaan jälleen.

Koska "seikkailu" on mauton sana kuvaamaan tuhansien ihmisten kuolinkamppailua, uusintaversio tunnetaan tuttavallisemmin pelkkänä Poseidonina. Nimenmuutoksen myötä syrjään on sysätty myös alkuperäiselokuvan henkilöhahmot. Vaikka uusikin elokuva perustuu edelleen Paul Gallicon kirjaan, kirjailijan osuus rajoittuu lähinnä yhden virkkeen mittaiseen juoneen. Jättiläisaalto kääntää laivan nurin, joukko ihmisiä yrittää paeta ennen lopullista tuhoa. Piste.

Wolfgang Petersen on ohjaajana erikoistunut ihmisiin meren armoilla – ja ihmisten julmiin loppuihin. Poseidon täydentääkin 25 vuoden kaaren ja päättää Petersenin epävirallisen "hukkumakuolotrilogian", jonka aloittivat Sukellusvene U-96 (1981) ja Meren raivo (2000). Aiempien Petersenin merielokuvien tapaan tässäkin elokuvassa meri on tärkein roolihahmo ja alati läsnä oleva elementti.

Näyttelijöiden kuukausia kestäneet vesitankeissa uiskentelut ja efekteihin syydetyt kymmenet miljoonat eivät ole menneet hukkaan, sillä elokuva onnistuu luomaan näyttävän illuusion itse onnettomuudesta. Koska kyseessä on rehellinen vanhan koulukunnan katastrofileffa, juoni sinänsä on toissijainen. Tärkeämpiä ovat selviytyjäryhmän sisäinen dynamiikka, ihmisten primitiivireaktiot ja emotionaalinen vetovoima – näistä Petersen suoriutuu lähinnä välttävästi.

Hahmojen tietty luonnosmaisuus kuuluu lajityypin ominaisuuksiin, sillä ei kukaan odotakaan syvällistä psykoanalyysia hahmosta, jonka ainoa tehtävä on vetää vettä keuhkoon ennen elokuvan puoliväliä. Dialogi on siltikin turhan kömpelöä, eikä ihmiskohtaloihin juuri samaistu. Umpikliseisessä ryhmässä on yksinäistä sutta, on patriarkkaa, on nuortaparia, on vastarannan kiiski ja totta kai pakollinen ongelmiin hankkiutuva pikkulapsi. Parhaiten joukosta erottuu nuori ja lupaava naisnäyttelijä Mia Maestro.

Lajityypin traditioiden mukaisesti kuolemat tapahtuvat lähinnä Hollywood-palkkakertoimen mukaan. Isommista nimistä yksi sentään menehtyy loppumetreillä, mutta tämäkin on niin yltiösankarillinen uhrautuminen, että taustalta puuttuu vain kansallishymni ja Yhdysvaltojen lippu. Elokuvan lopussa meressä kelluu vieläpä oranssi pelastuslautta, jota 30-metrinen hyökyaalto ei onneksi sattunut viemään liian kauaksi.

Petersen pitää elokuvallisen pelastuslauttansa kuitenkin pinnalla väläyttämällä ajoittain ihmisen elämänhalun pimeää puolta. Richard Dreyfussin esittämä, kiintiömustan paikan ottanut kiintiöhomo Richard suunnittelee sydänsuruissaan itsemurhaa ennen hyökyaallon tuloa. Kuolemankaipuu ei kuitenkaan estä kilttiä älykkövanhusta reagoimasta kriisitilanteessa tylyn itsekkäästi ja brutaalisti, tavalla, joka koituu hänet itsensä pelastaneen auttajan kohtaloksi. Kriiseissä sääli on sairautta.