Sankaripoliisien matkassa

Parhaimmillaan poliisielokuvat luotaavat syvälle yhteiskunnan moraalikäsityksiin ja vallankäytön mekanismeihin. Yksinkertaisten ja usein korostetun mustavalkoisten tarinoiden sekä stereotyyppisten henkilöhahmojen kautta puntarissa ovat ihmisyyttä määrittävät tekijät. 2000-luvulla on tehty useita onnistuneita poliisidraamoja, joista esimerkiksi Training Day (2001) ja Dark Blue (2002) ovat lähtöisin David Ayerin kynästä.

End of WatchKäsikirjoittajana ansaitsemillaan kannuksilla Ayer on siirtynyt kameran taakse ohjaajaksi, mutta Harsh Times (2005) ja Street Kings (2008) todistivat vanhan sanalaskun paikkansa pitävyyden: suutari pysyköön lestissään. Ayerin uusin elokuva, hassusti suomennettu Poliisit, tuo konkreettisesti esiin sen, että Ayer on hyvä käsikirjoittaja mutta huono ohjaaja.

Kiinnostavan Poliiseista tekee se, että tarina ei nojaa poliisidraamojen tavanomaisimpiin konventioihin eli korruptioon ja hyvän ja pahan poliisin vastakkainasetteluun. Todellisuuspohjasta ammentavassa tarinassa seurataan kahden ansioituneen LAPD:n poliisin arkea niin työssä kuin kotona. Los Angelesin ghetto-alueilla poliisien työ on kaukana ruusuisesta liikenteen ohjaamisesta ja kansalaisten auttamisesta. Ratsioita tehdessään parivaljakko astuu tietämättään meksikolaisen huumekartellin varpaille huonoin seurauksin.

End of WatchTarinan jännite ei niinkään lepää poliisien ja rikollisten välienselvittelyssä vaan poliisimiesten arjessa, työn ja kodin leikkauspisteessä kuin alleviivaten poliisien inhimillistä tavanomaisuutta. Näistä lähtökohdista osaava ja näkemyksellinen ohjaaja olisi kyennyt luomaan puhuttelevan elokuvan. Ayerin kuvalla kertomisen taidot eivät ole kuitenkaan lähelläkään hänen kirjoitustaitojaan, ja mies tulee itse pilanneeksi oivallisen tarinansa.

Poliisien suurin ongelma on visualisen tyylitajun ja eheän estetiikan puute. Tämä tulee selväksi jo elokuvan avauksessa. Poliisit alkaa hurjalla takaa-ajolla, joka lässähtää tarpeettomaan voice overiin, joka vie kerronnan painopisteen pois kuvasta ja kadottaa visuaalisen kerronnan intensiteetin. Tästä romahduksesta elokuva ei enää toivu.

End of WatchAsiaa ei auta lainkaan sekava videokuvan käyttö. The Blair Witch Projectista (1999) lähtöisin oleva found footagen idea on innoittanut turhan monia elokuvantekijöitä istuttamaan videokameran päähenkilöidensä käteen ikään kuin autenttisen kuvamateriaalin tuomiseksi elokuvaan. Manööveristä on tullut jo suoranainen rasite elokuvakerronnalle varsinkin silloin, kun videokuvalle ei ole mitään sisällöllistä perustetta eikä sitä edes motivoida tarinassa. Poliiseissa videokuvan ja videokuvaamisen tarkoitus jää perustelematta ja aiheuttaa vain turhan kuvallisen särön suhteessa perinteiseen kameratyöskentelyyn.

Elokuvan estetiikka on muutoinkin tyylillistä haparointia. Michael Mannilta lainatut syvätarkat yökuvat eivät ole missään suhteessa elokuvan muuhun visuaaliseen ilmeeseen. Myös poliisimiesten työn ja kodin rinnastavat leikkaukset ovat kerronnan siirtyminä latteita, eivätkä syvennä hahmoja saati tarinan ulottuvuuksia. Tarinaan ladattu sisältöpotentiaali ei realisoidu kuvassa ja lopputulos muistuttaa poliisien työtä seuraavia reality-sarjoja. Niissäkin tapahtumat ovat mielenkiintoisia, mutta mihinkään tapahtumien taakse yltävään analyysiin tai johtopäätösten tekoon ei kyetä.

Ayerin ohjaustöistä Poliisit on vähiten epäonnistunut. Silti hyvä tarina jää kauas arvoisestaan elokuvallistamisesta.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks