Taisteluissa turtuneet

Toinen maailmansota ei lakkaa kiehtomasta amerikkalaisia elokuvatekijöitä. Ajanjakso sopiikin Hollywood-draaman muottiin sulavasti, sillä mitään muuta sotaa ei ole yhtä helppo nähdä musta-valkoisten lasien lävitse. Siinä missä Vietnam edustaa sodan mielettömyyttä, on natseja vastaan käyty taisto kruunattavissa uhrautuvan sankaruuden meriiteillä.

FuryPoliisit -elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja David Ayer tarttuu Furyssa toiseen maailmansotaan raadollisesti. Sodan viimeiset hetket ovat käsillä, ja taisteluissa turtunut panssarivaunun johtaja Wardaddy (Brad Pitt) ja tämän miehistö (Shia LaBeouf, Michael Peña ja Jon Bernthal) ovat menettäneet yhden jäsenistään. Tilalle lähetetään keltanokkainen kirjuri Norman Ellison (Logan Lerman), jolle sodan todellisuus on täysin vierasta. Wardaddyn tehtävä on saada pojasta kasaan toimiva sotilas, tai muuten koko miehistö on tulevan tehtävän kanssa vaarassa.

Ayer ei kaunistele sodan todellisuutta. Groteski kuvasto maalailee näkymää, jossa inhimillisyys on menettänyt merkityksensä. Vihollisen kimppuun hyökätään säälimättömästi ja vailla armoa. Ainoa keino on tappaa tai tulla tapetuksi. Moraali ja etiikka ovat vain idealistisia korusanoja, joilla ei ole asemaa sodan kentällä. Tämän myös Wardaddy opettaa Normanille kovimman käden kautta. Antautuneen sotilaan ampuminen on elokuvan häiritsevimpiä kohtauksia.

FuryTämä on se todellisuus, jonka Ayer meille esittää. Tässä kuvastossa on vaikea löytää sankareita, sillä sotilaiden silmistä paistaa vain valtava viha vastapuolta kohtaan. Ohjaajalle tämä ei kuitenkaan tunnu olevan mikään ongelma. Kun elokuva saavuttaa kirsikkana toimivan lopputaistelunsa, on Ayer valmis uhraamaan kaiken heroistisen puuskuttamisen alttarille.

Fury ei ole pasifistinen elokuva. Se on elokuva, joka tyytyy esittämään kaiken kaunistelematta, mutta jonka sydän silti lepää chauvinistiselle uhrautuvaisuudelle. Sotilaat ovat valmiita kuolemaan, kunhan samalla viedään mahdollisimman monta saksalaista hautaan. Musiikki maalailee tematiikka suureleisesti ja raamatullisten säkeiden toitotus viimeistelee kokonaisvaltaisen falskiuden.

FuryKatsojan samaistumispiste on nuoressa alokkaassa Normanissa. Hänen kasvutarinansa ei ole niinkään sodan julmuuden todistajana vaan tähän todellisuuteen kasvajana. Samaistumispinta on hankala, kun nuoresta kokelaasta kehkeytyy sarjatulta tykittävä nuorukainen, joka kiroaa natsinperkeleitä. Miehisyys saavutetaan – kuinka muutenkaan – saksalaisen neidon kanssa vällyjen välissä. Ayer koettaa puhdistaa kohtausta kankealla romantiikalla pyrkien tuomaan herkkää humanismia raadollisen sodan keskelle. Ikävä kyllä suussa maistuu vain saippua.

Hetkittäin Furysta paistaa läpi ymmärrys musta-valkoisen ajattelumallin keinotekoisuudesta. Saksalaiset SS-sotilaat on pääsääntöisesti tuhottavia pahiksia, mutta loppupuolella katsontaan saadaan myös humaanimpi sävy. Hetket ovat vain rippeitä laajemmassa kokonaisuudessa, eivätkä oikein istu Ayerin kokonaisnäkemykseen.

FurySotilaiden sisäinen kärsimys kuvitetaan banaalein keinoin. Valkoinen hevonen tummasävyisen sotamaiseman keskellä on toki kuvallisesti kaunis, mutta kerronnan tasolla kovin laiska. Teknisesti taitava elokuva kyllä näyttää lohduttoman komealta, ja osassa kohtaukissa on merkityksen tasolla jopa ideaakin. Groteski kuvasto on sen sijaan turhankin kulunut tehokeino nykyajan monimediaalisessa kulttuurissa, jossa todellisuus on ehtinyt jo ajaa sotaelokuvien verisyyden ohitse.

Ayerin armeijataustainen henkilöhistoria peilautuu sotilaiden veljellisyyden, määrätietoisuuden ja uhrautuvaisuuden ihannoinnissa. Kaikki tämä vain tapahtuu aivan väärässä elokuvassa. Ongelma on siinä, että sankariretoriikka ei toimi sotarikoksia tekevien ja siviiliväestön naisia panopuina käyttävien sotilaiden kohdalla. Vaikka tämä olisikin sodan todellisuutta, niin se vaatisi ohjaajalta myös myöntymisen siihen, että tässä sodassa ei ole sankareita.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 6 henkilöä


Powered by Preview Networks