Barbie tahtoo siivet
Pikkukaupungin kunnianhimoinen tyttö haaveilee menestyksestä ja suuresta maailmasta. Klassiseen satukuvioon perustuva tarina on elokuvissakin nähty jo lukemattomat kerrat. Tällä kertaa on asiallaan Donna Jensen keskilännestä Nevadasta. Häntä esittää Gwyneth Paltrow, joka ulkomuodoltaan muistuttaa Barbie-nukkea niin paljon kuin se elävälle ihmiselle on mahdollista, pitemmälle meneminen tuon satuhahmon ruumiilliseen epätodellisuuteen vaatisi jo kuvan tietokonemuokkausta. Donnan haaveena on tulla lentoemännäksi, mutta ei miksi tahansa kotimaanreitin pähkinäntarjoilijaksi. Hän haluaa tulla ihanteensa, kuningatarlentoemo Sally Westonin (Candice Bergen) kaltaiseksi. Tämä kun onnistui naimaan lentoyhtiön johtajan ja kirjoittamaan kokemuksistaan bestsellerin. Ja keksimään eleen, jolla hätäulostiet näytetään yhtä aikaa molemmin käsin. Sehän on vallan toista kuin kotona juoppomiehiään hyysäävä entinen yläosatontanssijaäiti.
Huippunäkymät on pitkän uran kotimaassaan tehneen ja Hollywoodissakin menestyneen brasilialaisohjaaja Bruno Barreton ja käsikirjoittajakoulusta vastavalmistuneen Eric Waldin epäsuhtainen yhteistyö. Tuotannossaan elokuva on kärsinyt takaiskuja ja lopulta elokuva on harsittu kokoon ilmeisen ankarasti leikkaamalla. Vaikka lyhyt kesto on katsojaa kohtaan armelias, on tuloksena tyylillisesti poikkeuksellisen hajanainen tekele. Elokuva alkaa varsin lupaavasti, ote tarinaan on hetken jopa ironinen. Melko pian elokuva unohtaa sen täysin ja sortuu hihittelevään huumoriin, jossa hauskuutta yritetään riipiä lentoemäntäkurssin pakollisesta homomiehestä, kierosilmäisestä opettajasta tai vaikka ranskalaisista, jotka eivät voi olla lutkuttamatta shampanjaansa edes lentokoneen laskeutumisen aikana.
Tämän elokuva huumori ei ole poliittisesti epäkorrektia siksi, että se haluaisi kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä, vaan päinvastoin tukea niitä. Loppupuolella elokuvan tyyli muuttuu vielä kerran, nyt unohtuu huumori kokonaan ja alkaa saarna siitä, miten huipulle päästäkseen pitää olla täydellinen ja karistaa luuserit kannoiltaan. Rujot ja muut poikkeavat, jopa toisiin ihmisiin luottavat eivät pääse ykkösluokassa Pariisiin.
Elokuvan kohdeyleisö ovat tytöt, joille Barbien piirrosseikkailut ovat jo liian lapsellisia. Nukkeleikkien tapaan se käsittelee oman yhteiskuntansa tytöille esittämiä haasteita, tässä tapauksessa etenkin uran ja perheen ristiriidan ja ulkonäöllisten ja käyttäytymisodotusten aiheuttamia paineita. Vikana on sen yksioikoinen tapa tarkastella näitä asioita, ottaa yhteiskunnan pintasakan hölmöydet annettuina. Vaikka niinhän yhteiskunnan arvoja sukupolvelta toiselle siirtävät leikit kai yleensä tekevät, vika on siis pohjimmiltaan yhteiskunnassa ja sen arvoissa. Silti elokuvalla olisi mahdollisuus muuhunkin. Kun elokuvan sanoma on näin kammottava ja kun se rakenteellisestikin on epäonnistunut, jää mahdollisuudeksi vain setämäisesti toivoa, että tytöt keksisivät kesäilloikseen parempaa tekemistä kuin tämän elokuvan katselun.
Seuraava:
Veijareita vai vartijoita?
Arvostelu elokuvasta National Security / Veijareita vai vartijoita?.
Edellinen: Phone Booth
Arvostelu elokuvasta Phone Booth.