Tilinteko valkokangas

Raha, valta ja kosto houkuttelevat tavallisia piruparkoja sille laveammalle elämän moottoritielle kellarikerrokseen. Niiden nimissä on pistetty päiviltä yksi jos toinenkin kadun tallaaja ja niitä tavoitellessa sankareiden ajatusmaailmat ovat sorvautuneet yhä vain väljemmäksi. Mutta entäpä, kun ystäväsi ja rakas vaimosi päättävät lyödä viisaat päänsä yhteen päästääkseen sinut tämänpuolisen maailman pahasta vain pienestä syrjähypähdyksestä ja vaivaisesta 70 000 dollarista. Halvalla menee, mutta ei todellakaan mitään uutta tai ihmeellistä alkuasetelmassa. Mutta, kun sen pahimman rötöksen uhriksi joutuu aikaisemmin puhdastakin puhtoisempi Hollywood-sankari, ollaan oudoilla vesillä.

Aiemmin elokuvissa pahiksia kasakaupalla lahdannut ja maailman kauniille ja rohkeille pelastanut, lopputeksteille naarmuilla selvinnyt Mel Gibson esittää Tilinteossa todellista niljaketta, joka pöllii kerjäläiseltä fyrkat hatusta, vinguttaa varastamaansa pankkikorttia sekä teloo ja tappaa vastustajiaan minkä vain kerkiää vailla elettäkään armosta. Aikaisemmin epätasaisesti käsikirjoituksia rustannut Brian Helgeland yrittääkin debyyttiohjauksessaan tuulettaa tunkkaiseksi kulunutta teemaa. Ohjaaja kerää soppaansa aimo annoksen 1960- ja 70-luvun tummien rikoselokuvien film noiria, big band jazzia, aarrearkullisen ylipanostettua tulivoimaa ja tietenkin nykyrikoselokuvan trendien vaatimuksesta litrakaupalla verihurmetta. Ainekset eivät kuitenkaan sulaudu ohjaajan keitoksessa gourmee-ateriaksi. Lopputuloksena on juhla-aterian sijaan lähinnä halpahintainen vierailu yögrillille kostean illan päätteeksi. Turtuneiden makuhermojen armoille joutuva tasapaksu sattumasikermä jättää aamuksi vain pahan aromin suuhun, jonka maku muistuttaa…

Musta komedia vailla komediaa!

Helgeland ei lopulta näytä tietävän tehdäkö tarinasta irvailu vaiko ylistys aiemmille rikosrainoille. Välillä ohjaaja vääntää tarinaa tiukkaakin tiukemmin suurten esikuvien muottiin ja välillä hän taas päättää lyödä täysillä ruokkivaa ja tarinaa ammentavaa kättä. Ero elokuvan sisällä onkin yhtä selvä kuin ohjaajan aikaisempien käsikirjoitusten taso, matka vaikkapa L.A. Confidentialin tyylikkyydestä Kevin Costnerin "tähdittämän" Postmanin hirvittävään laahustukseen on suorastaan karmaiseva. Katsoja on ihmeissään, kun ohjaaja laittaa Tilinteossa rikkiammutun rikospomon heräämään henkihieveristä ja heittämään kuolemattoman onelinerin palauttaen saman tien tarinan takaisin vakavan rikoselokuvan kuluneeseen muottiin. Ohjaajan tietämättömyys tekosistaan heijastuu myös näyttelijöissä. Pääroolissa hääräävä Mel Gibson luovii elokuvan halki yhtä taidokkaasti kuin kala rämpii kuivalla maalla. Ainoastaan Kris Kristofferson rikollissyndikaatin pomohenkilönä ansaitsee puhtaat paperit näyttelijäkaartista.

Onnistunut musta komedia tai velmuileva satiiri eivät ole aiheita esikoistansa ohjaajan pallilla tekevälle kynänpyörittäjälle. Ylpeästi ja kunnianhimoisesti upottavalla suolla marssiva Brian Helgeland marssiikin kerta toisensa jälkeen helppoihin heteikköihin ja onnistuu lopulta rämeeltä selviydyttyään suksimaan suoraan pöpelikköön. Tilinteko on keskiverto Hollywood-elokuvaa selvästi heikompi punnerrus, joka ei sävähdytä, naurata – ja mikä pahinta, elokuva, jota ei muista viikon kahden kuluttua.