Legend valkokangas

Identtiset kaksoset Reggie ja Ronnie Kray hallitsivat Lontoon alamaailmaa 1960-luvulla. Veljekset omistivat yökerhoja ja heidän vaikutusvaltansa ylsi poliittiseen eliittiin asti. Heidän nousuaan varjosti Ronnien skitsofrenia, joka teki hänen ratkaisuistaan usein arvaamattomia. Uudessa mitäänsanomattomasti nimetyssä Legend-elokuvassa Tom Hardy esittää molempia Krayn veljeksiä – elokuvaa ei pidä sekoittaa samannimiseen kasarifantasialeffaan, jossa oli yksisarvisia.

Elokuva kertoo periaatteessa Krayn veljesten noususta ja tuhosta. Tätä näkökulmaa ei ole erityisesti rajattu. Tarina on gangsterileffojen peruskauraa eikä elokuva tapahtumiensa puolesta tarjoa genren ystäville mitään uutta. Ronnien skitsofrenia ja veljesten keskinäinen dynamiikka jäävät ikävästi taka-alalle, koska hiukan yllättäen elokuva päättää keskittyä alusta alkaen Reggien ja hänen vaimonsa Francesin synkkään rakkaustarinaan.

Frances toimii myös kertojana, joka Martin Scorsesen hengessä rikkoo jatkuvasti elokuvan sääntöjä kuvailemalla tapahtumia, joita hän ei nähnyt. Enempiä spoilaamatta se on kuitenkin ihan hyväksyttävää ja tässä tapauksessa myös elokuvallisesti perusteltua.

Ennalta arvattavasta tarinasta huolimatta Legendista näkee, että käsikirjoittaja-ohjaaja Brian Helgelandin (L.A. Confidentialin ja Menneisyyden otteen käsikirjoittaja) vahvuudet ovat kirjoittamisessa. Ohjaajana (Ritarin tarina) hän ei ole koskaan ollut mitenkään kaksinen. Visuaalisesti Legend on kuvattu kuin BBC:n tv-draama. Se näyttää ihan hyvältä, mutta aivan liian ahtaalta ja tylsältä valkokankaalle. Yleiskuvia käytetään vähän eikä elokuvassa ole yhtään erityisen kauniisti sommiteltua kuvaa.

Legendia ei voi suositella muuten kuin Tom Hardyn työnäytteenä. Paperilla rooli gangsteriveljeksinä on tietyllä tavalla markkinointikikka, mutta Hardylle roolivalinta on kunnianhimoinen riski. Pahimmillaan kaksoisrooli voi viedä huomion koko elokuvalta ja epäonnistuessaan pilata sen. Lopputulos on jotain tältä väliltä.

Hardy on tunnettu fyysisestä näyttelemisestään. Tässä elokuvassa hän pääsee esittelemään kykyjään muutamalla ääntään, ilmeitään ja ryhtiään tehdäkseen molemmista veljeksistä erilliset hahmonsa. Meikkiä ei ole tarvittu. Pinnan lisäksi Hardylla on myös hyvä käsitys hahmojen luonteesta.

Ongelmat laskeutuvat enemmänkin elokuvan uskottavuuteen. Reggie Kray on kahdesta selvästi luontevampi hahmo, joka edustaa elokuvassa aidompaa Hardya. Reggietä esittäessään Hardy ei joudu huolehtimaan muuntautumisesta ja saa näytellä vapaammin, mikä tekee hahmosta hiukan uskottavamman kuin Ronnie. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Ronald Krayn roolikaan olisi huonosti tehty, mutta tässä elokuvassa saman näyttelijän käyttäminen molemmissa rooleissa ikään kuin alleviivaa toisen roolin teennäisyyttä.

Esimerkiksi Social Networkissa (2010) Armie Hammerin esittäessä molempia Winklevossin veljeksiä vastaavaa ongelmaa ei ollut, koska veljesten keskinäiset erot eivät olleet yhtä suuria. Kahteen Armie Hammeriin samassa kuvassa oli helpompi uskoa kuin kahteen Tom Hardyyn. Näkökulmasta riippuen Hardy muuntautuu liikaa tai aivan liian vähän esittääkseen kahta hahmoaan ja kiinnittää näin huomiota myös elokuvateknisiin asioihin, jotka estävät uppoutumasta tarinaan.

Reggie esitetään alusta alkaen kahdesta veljestä järkevämpänä. Ronnie on vahvasti lääkitty eikä tunnu ajattelevan fiksusti. Hänen hulluudelleen ei etsitä tarpeetonta motiivia ja elokuvan alkaessa hän on jo mielisairaalassa. Elokuvan edetessä Reggie joutuu useamman kerran siivoamaan veljensä jälkiä ja loppupuoliskon tapahtumat laittavat hänet kyseenalaistamaan myös oman mielenterveytensä. Tätä teemaa, kuten kaikkia muitakin, olisi kuitenkin voinut alustaa paremmin. Sarjamuodossa useita vuosia kattava tarina olisi varmaan päässyt paremmin oikeuksiinsa.