Paholainen pukeutuu Pradaan kotikatsomo

Trendit ovat tyylitajuttomille, ja muoti trendien tekijöitä varten. Täysipäisten aikuisten olettaisi ymmärtävän pukeutumisen ympärille luodun hömpän turhuuden. Moni moista toimintaa humpuukina pitääkin, mutta silti catwalkien kimallus vangitsee katseen ja hönkönetmönkön ovi käy tiuhaan sesongin vaihtuessa, vaikka entisissä koltuissa ei mitään vikaa olisikaan.

Muotiglamourin ydintä pöyhivässä elokuvassa Paholainen pukeutuu Pradaan olisi aineksia riisua teennäinen pinta paljaaksi ja antaa raippojen iskeä todellisuutta takapuoleen. Hompsuinen journalistin alku päätyy muotilehden päätoimittajana häärivän huuhkajan apulaiseksi. Jalot aatteet karisevat maailmassa, joka tekee kaltaisekseen, mutta lopussa idealistinen sankaritar antaa takaisin. Näennäinen takinkääntö ja kritiikinpiikki eivät kuitenkaan tee tyhjäksi elokuvan avokätisesti levittämää arvomaailmaa, jonka rinnalla pirunkin mielenmetkut ovat harmittomia kuin Nalle Puhin elämänfilosofiat.

Moraalinvartijat ovat haukkana varjelemassa varttuvaa nuorisoa väkivallan ja seksin paheilta, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan arvo- ja asenneterrorismi, joka todellisuudessa tuhoaa monen nuoren itsetunnon pönkittämällä vinoutuneita kauneusihanteita, perverssiä kilpailuasennetta ja inhimillisyyden romukoppaan heittäviä arvoja. Edes itsenäisen ajattelun omaavalla aikuisella ei ole välttämättä kykyä ja riittävää tahdonvoimaa puolustautua näiltä paholaisen leikeiltä. Haavoittuvimmassa asemassa ovat nuoret, jotka hakevat roolimalleja oman kehittyvän identiteettinsä tueksi. Ja tämän elokuvan tarjoamat mallit ovat niitä pahimpia.

Vaikka sankaritar pinnallisuuden näennäisesti selättääkin, niin sitä ennen elokuva on onnistunut iskostamaan katsojalle, että normaalipainoinenkin on lihava, ja että vain rahalla saa tyyliä. Ja näitä epäkohtia lopun jeesustelulla ei edes yritetä pyyhkiä pois. Vaivihkaa tajuntaamme ujutetut mielikuvat ovat niitä vaarallisimpia.

Moniko enää tänä päivänä muistaa sen tosiasian, että muotiajan alkuaskelilla suunnittelijat halusivat malleiksi hoikkia naisia, jotta malli ei veisi huomiota itse vaatteelta. Kaunis ja kurvikas nainen kun huokuu liiallista seksikkyyttä ja saattaisi jättää päällään roikkuvan rätin toiseksi. Mallin piti olla seksuaalisesti mahdollisimman neutraali. Kun muotimaailma punnersi laajemman kansainvälisen huomion kohteeksi kiihtyvän läntisen kerskakulutuksen karkeloissa, nousivat myös vaatemallit parrasvaloihin ja lehtien kansikuviin. Siitä ei ollut kummoinen askel uudeksi kauneusihanteeksi. Kakkosnelosesta tuli kaunista, ja luvattoman moni painoindeksin normaalilukemista nauttiva nainen parahtelee nykyään olemattomia liikakilojaan, kun mielikuviin on iskostettu ajatus sairaalloisesta hoikkuudesta.

Kuka kantaa vastuun pinnallisuuden ja kieroutuneiden ihanteiden aiheuttamista vahingoista yksilöiden itsetunnolle ja koko yhteiskunnalle, kun maapallon rajallisia resursseja hukataan täyteen turhuuteen? Eivät ainakaan tällaisten elokuvien tekijät, jotka hierovat käsiään katsojavirtojen täyttäessä heidän taskujaan taaloilla.