Onnen potkuja valkokangas

Luuntiheysmittareita kaupustelevan Chris Gardnerin elämä on laskusuunnassa. Kojeet eivät mene kaupaksi, rahat ovat lopussa, vaimo hermostuu ja lähtee, ja asuntokin uhkaa mennä alta. Valopilkun tuo meklaritoimiston harjoittelijakurssi, mutta siitäkään ei makseta palkkaa. Pienen poikansa kanssa kahden jäänyt mies taistelee sinnikkäästi kaikkia todennäköisyyksiä vastaan saavuttaakseen onnen ja paremman tulevaisuuden itselleen ja pojalleen.

Taas on siis tehty leffa amerikkalaisen unelman toteutumisesta, life, liberty and the pursuit of happiness. Oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoittelemiseen on kirjattu maan perustuslakiinkin ja siitä elokuvassa Onnen potkuja on kyse. Päähenkilö pohtii Thomas Jeffersonin perustuslakiin kirjaaman lauseen merkitystä, mutta elokuva ei onnistu peilaamaan sitä, että Jefferson nimenomaan muutti siihen aikaan tunnetumman lauseen omaisuuden tavoittelusta, pursuit of property, juuri onnen tavoitteluksi. Chris Gardner kyllä saavuttaa unelmansa, mutta hänen onnellisuutensa määrä on lopulta mitattavissa rahassa. Ei tietenkään käy kieltäminen, etteikö raha ainakin helpottaisi elämää.

Kuvaamalla ruusunpunaisten lasien läpi yhden miehen onnistumista elokuva kuitenkin sivuuttaa ne kaikki muut epäonniset, jotka eivät omaa amerikkalaista unelmaansa saavutakaan. Sadat yömajalle jonottavat asunnottomat, tai edes ne yhdeksäntoista muuta meklariharjoittelijaa jäävät vain kasvottomiksi luusereiksi Will Smithin sankarin taustalle. Elokuvan alkupuolella nähdyt muutamat mielenkiintoiset ajankuvaukset vuodelta 1981, kuten Reaganin puhe televisiossa tai uusi jännittävä hitti Rubikin kuutio, toimivat lopulta vain Smithin sankarikuvan kiillottajina ja alleviivaavat yksinomaan tämän tietä menestykseen.

On vaikea kuvitella, ettei musta Gardner törmännyt minkäänlaiseen rasismiin 1980-luvun San Franciscon puhtaasti valkoisessa meklarimaailmassa. Se nyt tietysti olisi tuonut lisää kapuloita rattaisiin onnen saavuttamisen tielle. Lieneekö siis tositapahtumiin pohjautumisen vaikutusta, mutta jotenkin kovin helposti palaset lopulta loksahtavat kohdalleen monien ylimaallisten vaikeuksien jälkeen. Gardnerin kovan onnen kohtalo näkyy vain muutamissa otsan rypistelyissä, yksien kyynelten vuodatuksessa ja pojan ravistelussa, kun moni olisi luovuttanut tai ainakin ahdistunut jo kauan aikaa sitten. Gardner kuitenkin jaksaa puurtaa ja tietenkin onnistuu, niin että Onnen potkuja näyttää lopulta enemmänkin itsensäparantamis- tai tee-se-itse -opukselta kuin elokuvalta. No, oikeassa elämässä Chris Gardner on tällaisiakin kirjoja väsännyt miljoonaomaisuuttaan kartuttaakseen.

Italiassa uransa aiemmin tehnyt Gabriele Muccino on ohjannut kotimaassaan muun muassa L’Ultimo Bacion, josta viime vuonna tehtiin uusi amerikkalaisversio The Last Kiss. Ei ole erikoisen onnistunut kyllä ohjaajan Hollywoodin valloituksen ensiaskel, vaikka Will Smith on jotenkin Oscar-ehdokkuuden roolistaan ansainnut. Tuntuu vain, että miehen ilme ei paljon muutu tähdittää hän sitten kovan onnen potkimaa Gardneria, Men in Blackin ufoagenttia tai Muhammad Alia. Tähden oma poika Jaden Smith esittää elokuvassakin hänen poikaansa ja on sentään pirteä ilmestys kiharan tukkansa kanssa.