Viimeinen suudelma valkokangas

Italialainen elokuva assosioituu herkästi Viscontiin, Rosselliniin ja Felliniin. Mieleen palautuu niinikään Leonen spagettiwesternit, Pasolinin moraliteetit ja Bertoluccin kauneudentaju. Näin siksi, että Suomeen ei olla tuotu viime vuosina italialaista elokuvaa kuin nimeksi. Italialaisen filmitaiteen suhteen olemme olleet arkistojen varassa ja tottuneet niiden mestariteoksiin.

Kun sitten näistä lähtökohdista katselee uutta italialaista menestyselokuvaa, ei voi muuta kuin pettyä. Pelkästään se, että Viimeisessä suudelmassa ei ole mitään italialaista, närkästyttää. Elokuva on yleiseurooppalainen ja sellaisena oire EU:n kansalaisuuksien yhdenmukaistumisesta. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa kotimaiset Levottomat, Kuutamolla tai Minä ja Morrisonin.

Kysymys on siis kolmekymppisyydestä tai sen uhasta. Kuolema eli keski-ikäistyminen mietityttää päähenkilöitä Carloa (Italian ykkösnäyttelijä Stefano Accorsi) ja hänen monilukuista kaveriporukkaansa. Ikääntyminen ikään kuin edellyttää, että on petettävä raskaana olevaa tyttöystävää (Giovanna Mezzogiomo), ennen kuin on liian myöhäistä - tai ryppyistä.

Carloa saapuu iskemään kaunis 18-vuotias lisäyllyke Franceska (Martina Stella). Lopun arvaatte. Kun Carlon ystävillekin tulee ryppyjä rakkauteen, he päättävät ottaa hatkat keskiluokkaisesta elämäntyylistään matkustamalla autonrotiskolla Afrikkaan. Vain Carlo jää kotiin sotkemaan elämäänsä. Kommelluksista tulee tv-sarjaa muistuttavaa ihmissuhdedraamaa. Tämä ei ole kuitenkaan episodielokuva. Sellaiseksi se olisi sopinut.

Merkillepantavaa on, että elokuvassa puututaan myös yli 50-vuotiaiden aina vaan jatkuvaan ikääntymiskriisiin. Kriisistä kriisiin, kuten Ismo Alanko laulaa. Elämä on kuoleman tiedostamista.

Kaiken kohelluksen alla on siis vakavaa asiaa. Siitä kolme pallukkaa. Elokuva kysyy, omistaako kukaan viime kädessä ketään. Viimeisen suudelman viimeisessä kuvassa vihjataan, että myös petetyt kykenevät pettämään. Elokuvan kirjoittaneella ja ohjanneella Muccinolla ei ole illuusioita ihmisen sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Emme ehkä sittenkään ole joutsenia.

Viimeinen suudelma oli Italiassa suunnaton yleisömenestys ja se voitti 5 David di Donatello-palkintoa kotimaassaan. Näillä meriiteillä se on ilmeisesti Suomeen hankittu.

Jos Viimeinen suudelma on parasta elokuvaa mitä Italialainen elokuvateollisuus tuottaa näinä päivinä, on ymmärrettävää ja suotavaa, ettei sitä kulkeudu maahamme enempää. Mutta jos Italiassa elää vielä tuo alkuun lueteltujen mestareiden perinne, on niiden näkymättömyys Suomessa hirvittävä tragedia.