Rakkauden pelikenttä valkokangas

Romanttiset komediat ovat yleensä hattarankeveitä aikuisten satuelokuvia ihmissuhdekuvioista ja parinmuodostusongelmista. Parhaimmillaan ne ovat oivaa viihdettä onnistuen raapaisemaan myös pintaa syvemmältä ihmiselon vakavampia puolia. Valitettavan usein lajityypin elokuvat ovat kuitenkin kaavamaisia, arvattavia ja seksistisiä, ja niiden stereotyyppiset hahmot yhtä vereviä ja ilmeikkäitä kuin zombit. Näin myös Rakkauden pelikentässä.

George Dryer on parhaat päivänsä nähnyt entinen huippujalkapalloilija. Kuuluisuuden jälkeinen aika on erottanut hänet rahoistaan ja perhekin jäi aikanaan peliuran jalkoihin. Köyhtynyt skottipalloilija yrittää palauttaa uskottavuutensa isänä ja puolisona alkamalla valmentaa pikkupoikansa futisjoukkuetta. Ongelmaksi nousevat kuitenkin joukkueen muiden lasten vanhemmat, ennen muuta hehkeät ja himokkaat jalkisäidit, jotka ryhtyvät piirittämään uutta könsikäsvalmentajaa valmiina lähikontaktiin.

Rakkauden pelikenttä rämpii puolivillaisesti romanttisen komedian ja nyyhkytarinan välimaastossa kompastuen lopulta pahiten kömpelöön komiikkaan. Gerard Butlerin, joka on myös yksi elokuvan tuottajista, esittämän päähenkilön ympärille kyhätty käsikirjoitus on käsittämättömän hatara. Elokuvan tekoon käytetyillä 35 miljoonalla taalalla on saatu aikaan lopputulos, joka näyttää ja kuulostaa halvalta televisioelokuvalta.

Komediassa niin tärkeässä osassa oleva rytmitys on elokuvasta täysin tiessään. Musiikkikin on niin tyhjänpäiväistä pimputusta, että se enemmän häiritsee kuin tukee elokuvan jo muutenkin olematonta tunnelmaa. Niminäyttelijät, kuten Catherine Zeta-Jones ja Uma Thurman, eivät pääse yhtään loistamaan yksiulotteisissa sivurooleissa. Butlerin näyttelemä päähenkilö on niin särmätön futari, ettei moista näe edes divaritasolla.