Ompelijatar valkokangas

Metsän tarinasta (2012) tunnettu Ville Suhonen on tarttunut uudessa dokumentissaan Ompelijatar viimeisen Suomessa teloitetun naisen, Martta Koskisen, tarinaan. Teos on samalla katsaus sekä kiistanalaiseen henkilöön että sota-ajan jakautuneeseen Suomeen.

Köyhästä perheestä lähtöisin ollut Martta Koskinen seisoi jo nuorena punaisen aatteen takana. Ompelijan työtä päätoimisesti tehnyt nainen oli mukana lukuisissa kielletyissä järjestöissä, toimi kommunistisen liikkeen salaisena viestittäjänä ja auttoi sodasta kieltäytyneitä puoluetovereita jatkosodan aikana. Kuritushuoneella vietetyt muutamat vuodet vain vahvistivat Koskisen ideologiaa ja hänen tiensä ristesikin Hella Wuolijoen, Hertta Kuusiston ja Yrjö Leinon kaltaisten toisinajattelijoiden kanssa.

Koskisen kohdalla erityislaatuisinta oli hänen lopullinen rangaistuksensa. Maanpetoksen takia kuolemaan tuomittu nainen oli viime kädessä poliittinen pelinappula, jonka kohtalon kautta välitettiin myös varoittava esimerkki Suomessa toimineille kommunisteille. Aatteessaan horjumattomasta Koskisesta tuli myös monille aatesisarille marttyyrinen symboli.

Ompelijatar tarjoaa Martta Koskisen henkilötarinan kautta peilin aikakauden poliittisen historian kulmakohtiin. Suhosen kurkistus tapahtumiin on tarkka, mutta samalla myös pölyttynyt ja persoonaton. Arkistomateriaaleista kokoon kasattu, tapahtumia artikkelimaisella otteella kertaava dokumentti kärsii sekä kuvallisesta vaatimattomuudesta että dramaturgisesta ontuvuudesta.

Koskisen tarina kerrotaan moniäänisesti. Pekka Milonoffin kuivakka kertoja selittää tapahtumia kronologisesti, kun taas muut ääninäyttelijät puhuvat historiallisten henkilöiden suulla. Ääneen puhutun kerronnan hallitsevuus vain korostuu dokumentissa entisestään, kun visuaalinen anti jää pääsääntöisesti suttuisten arkistolöytöjen varaan.

Mitään luontevaa kaarta Koskisen tarinaan Suhonen ei onnistu rakentamaan. Dokumentti on selvästi kiinnostunut taustoittamaan yhden henkilön historiaa, mutta ei välitä hirveästi siitä, miten se yleisölle kerrotaan. Tapahtumien taakse kätkeytyy etäisesti kuva jostain todellisesta ihmisestä, johon kokonaisuus ei onnistu tarjoamaan kunnollista tarttumapintaa.

Ongelma ei varmasti olisi näin suuri, jos Ompelijatar löytäisi kohteeseensa jonkun selkeän näkökulman tai edes perustelun sille, miksi Koskisen tarina on kertomisen arvoinen. Arkistotekstien ja kirjeiden takana seisoo kuitenkin ihminen, jonka asema naisena ja poliittisena toisinajattelijana olisi jo lähtökohtaisesti mielenkiintoinen.

Tällaisenaan Suhosen ohjaus ei onnistu tuomaan Martta Koskisen tarinaan mitään sellaista, mitä viimeaikoina julkaistut artikkelit ja lehtitekstit eivät olisi henkilöstä jo kertoneet. Pahimmillaan teos tuntuu vain näiden kirjoitusten ääneen luetulta versiolta, jota väritetään arkistomateriaalin turvin. Kokopitkältä dokumentilta soisi odottaa paljon enemmän.