1944 valkokangas

Suomalais-virolaisena yhteistyönä syntyneen 1944 -elokuvan kohdalla pitkähkö johdanto olisi tarpeen, sillä elokuvassa tapahtumia ei liiemmin selitellä tai pohjusteta. Katsojan oletetaan omaavan ainakin perustiedot Viron historiasta toisen maailmansodan melskeissä. Tämä on elokuvan ymmärtämisen kannalta ongelmallista.

Periaatteessa elokuvan tapahtumat saavat alkunsa jo 1939, kun Hitler ja Stalin solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen eli niin sanotun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jonka salaisessa osiossa muun muassa Suomi, Puola ja Baltian maat jaetaan Neuvostoliiton ja Saksan etupiireihin. Tämä toimii lähtölaukauksena sotatoimille.

Stalin laskelmoi marssivansa Helsinkiin paraatimarssia, mutta saikin Talvisodan riesakseen. Viro haluaa uskoa kaiken olevan pahaa unta ja menettää itsemääräämisoikeutuksensa vuonna 1940. Neuvostoliitto palkitsee Viron kyyditsemällä tuhansia tavallisia kansalaisia Siperiaan ja pakottamalla nuoria miehiä omaan armeijaansa. Moni vakaumuksellinen kommunisti tosin auttaa mielellään, ja naapureidensa ilmiantajat juhlivat hetken. Sitten on vuorostaan Saksan vuoro tulla ja valloittaa. 1944 tulee taas venäläinen vapauttaja.

Elokuvassa 1944 eletään kesää 1944. Valter Hein (Marko Leht) ja Karl Tammik (Kaspar Velberg) ovat Sinimäillä ennen muuta virolaisina puolustamassa isänmaansa itsenäisyyttä, eivät Suur-Saksan rajoja. Pojat ovat valmiita pyyhkimään takalistonsa Hitlerin kuvalla, jonka saavat puoluepampulta kunnianosoituksena hyvin tehdystä työstä. Ilman saksalaisia ei kuitenkaan ole toivoakaan vastarinnasta. Virolaisia on vapaaehtoisina Saksan armeijassa noin 50 000 – 70 000, laskentavasta riippuen. Saman verran palvelee Neuvostoliiton puna-armeijassa, osa joutuen osallistumaan Viron vapauttamiseen Saksan ikeestä. Monet virolaiset – varsinkin Saksan kanssa yhteistyötä tehneet – yrittävät paeta puna-armeijan tieltä Ruotsiin tai kauemmas länteen.

Syyskuun puolessa välissä kaikki on Viron kohdalta ohi. Saksa päättää vetäytyä. Suomi irrottautuu sodasta 19.9.1944. Puna-armeija ajaa Virossa fritzejä takaa kohdaten usein saksalaisten sijaan virolaisia Waffen-SS -joukkoja. Puna-armeijan Jüri Jõgi (Kristjan Üksküla) tappaa Karl Tammikin, mutta kokee ahdistusta omaan kansaansa kuuluvan vihollisen ampumisesta.

Karlilta jää jälkeen päiväkirja, jossa tämä on tilittänyt tuntojaan Siperiaan kyyditetylle perheelleen. Jüri päättää palauttaa päiväkirjan Karlin sukulaisille. Tallinnasta hän löytääkin Aino Tammikin (Maiken Schmidt), Karlin siskon, johon rakastuu. Jüri ei kykene kertomaan Ainolle totuutta, vaan kirjoittaa sen sijaan Ainolle kirjeen, jonka tämä saa Jürin kuoltua. Kirje on rehellinen, joskin raskas tilinteko. Elokuvan pääteemoja on juuri rehellinen tilinteko menneisyyden kanssa. Joka ei ota oppia historiasta, joutuu elämään sen yhä uudelleen.

Tuottajat Kristian Taska (Taska Film), Kristjan Rahu sekä Ilkka Matila (Matila Röhr Productions) ovat tehneet kulttuuriteon mahdollistamalla tämän hienon ja tärkeän elokuvan, joka on rikkonut Virossa kävijäennätyksiä. Käsikirjoituksesta vastaa Leo Kunnas, ja elokuvan on ohjannut Elmo Nüganen. Viron kautta aikain katsotuin elokuva on niin ikään Ilkka Matilan tuottama ja Nügasen ohjaama Nimet marmoritaulussa (2002), jossa kartoitettiin Viron itsenäistymisen vaiheita.

On pakko todeta, että vaikka 1944 on tärkeä myös suomalaisille, on se väistämättä kaikkein tärkein virolaisille itselleen. Ja totta kai venäläisille, jos he vielä haluavat kuulla ja ymmärtää, että maailma on monimerkityksellinen eikä lainkaan niin mustavalkoinen kuin väitetään.

Viron vaikean ja väkivaltaisen lähihistorian painolastia ja kipupisteitä päästiin toden teolla purkamaan vasta Viron erottua 1991 romahtaneesta Neuvostoliitosta. Virolaisten näkökulmasta heidät liitettiin pakolla Neuvostoliittoon, joten virallinen itsenäistyminen tapahtui 1918. Venäläiset pitävät yhä edelleen kiinni tulkinnasta, jonka mukaan he vapauttivat Viron saksalaisista, minkä jälkeen Viro ilomielin liittyi suureen ja mahtavaan Neuvostoliiton kansojen perheeseen.

On tärkeää nostaa esiin traumaattisiakin aiheita, jotta niistä voidaan keskustella ja ajan kanssa ehkä löytää jonkinlainen sovitteluratkaisu ja päästä edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä, mitä tapahtui. Pronssisoturipatsaan siirrosta kehkeytyneet mellakat vuonna 2007 kertoivat omaa kieltään historian ymmärtämisen merkityksestä.

Yksi areena, jossa käsitellä historiaa, on tietenkin elokuva. Historialliset, traumoja käsittelevät elokuvat ovat terapeuttisia", Ilkka Matila sanoo. Sellainen oli esimerkiksi Klaus Härön ohjaama ja Matilan tuottama Äideistä parhain (2005), joka käsitteli Suomesta Ruotsiin lähetettyjen sotalasten tragediaa yksilöiden kautta.

Myös 1944 käsittelee suurvaltojen ja mielenvikaisten diktaattoreiden pelinappulana olleen pienen kansakunnan kohtaloa yksilötasolla, sillä tämä on oikeastaan ainoa keino konkretisoida sodan traagisuus. Se, että henkilöhahmot jäävät hieman ohuiksi, ei syö 1944 -elokuvan tärkeyttä, joskin yleisilme jää toteavaksi. Kansainvälisissä mitoissa melko pienellä budjetilla toteutettu 1944 on pieni suuri (sota)elokuva erään kansakunnan kahtiajaosta ja itsetunnon murskaamisesta.