Ohjaajan ja sisarenpojan Martta

"Ihmettelet, kuinka ja miksi olen niin rauhallinen. Siksi, että olen elämäni iän etsinyt totuutta, olen epäillyt, etsinyt, punninnut asioita, moneen kertaan, hyljännyt jonkun asian eli totuuden, löytänyt taas uuden, epäillyt ja punninnut sitä aikani ja omaksunut aina sen, minkä parhaana olen pitänyt. Että olen tässä missä olen, on omaa ansiotani ja se vakaumus, joka minulla on vuosien työn takana." Martta Koskinen viimeisessä kirjeessään sisarelleen

Malmin hautausmaan läheisyydessä syyskuun 28. päivä 1943 klo 06.00 Helsingin varuskunnasta komennettu yhdeksänmiehinen sotilaskomennuskunta pani täytäntöön 46-vuotiaan ompelijatar Martta Johanna Koskisen kuolemantuomion Suomen valtiovallan määräyksestä.

Martta Koskinen on viimeinen valtiovallan teloittama nainen Suomessa.

Menestyselokuva Metsän tarinan (2012) ohjanneen Ville Suhosen uutuuselokuva Ompelijatar on ihmisoikeustarina 70 vuoden takaa – ja tarina nuoresta Suomesta.

Draamadokumentti kertoo, miten köyhän puolikuuron naisen elämä johtaa vääjäämättömään lopputulokseen nuoressa Suomessa. Martta Koskista pidetään maanpetturina, vakoilijana, vihollisen kätyrinä. Joillekin hän on mielipidevanki, toisinajattelija, pasifisti.

OmpelijatarMartta Koskisen tarinasta muistetaan yleensä hänen viimeiset hetkensä, mutta ne eivät paljasta hänen elämästään juuri mitään. Näitä hetkiä on mahdoton ymmärtää katsomatta laajempaa kuvaa itsenäisen Suomen ensimmäisestä neljännesvuosisadasta. Siksi Ompelijatar kertoo nimenomaan Martan elämästä pohjautuen aiheesta jäljellejääneisiin arkistolähteisiin, Ville Suhonen sanoo ja jatkaa elokuvan tematiikasta:

Mihin suomalainen paranoia perustui ja miksi nuori demokratia sai sellaisia piirteitä? Miksi moraali ja oikeuskäsitys katoavat poikkeusoloissa kuin huomaamatta?

Kiertuemietteitä

Ompelijatar on parhaillaan maanlaajuisella erikoisnäytäntökiertueella Pirkanmaan Elokuvakeskuksen levittämänä. Ohjaaja Ville Suhonen ja Martta Koskisen sisarenpoika Pentti Forsman ovat olleet kiertueella.

Luin 1980- ja 1990-luvun taitteessa Jukka Rislakin kirjan Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941 44 (1985) ja kiinnostuin jatkosodan aikaisista vastarintaliikkeen ihmisistä. Työstin aihetta pitkään eri tavoin: kirjoitin novelleja ja mietin fiktioelokuvaa. Lopulta aiheen ydin alkoi tiivistyä nimenomaan Martta Koskisen tarinaan ja päätin ryhtyä kehittelemään dokumenttielokuvaa hänestä. Olisin voinut ottaa myös jonkin vastarintaliikkeen toimintamiehen päähenkilöksi, saada enemmän actionia, mutta perehtyessäni kokonaiskuvaan naisten tarina ja rooli tapahtumissa tuntui kertovan paljon enemmän kuin näiden suoraviivaisten toimintamiesten aika, Suhonen kertoo.

OmpelijatarMartan elämänkaari vuoden 1918 tapahtumista 25 vuoden ajan kuvasti paremmin ilmapiiriä Suomessa. Hänen kauttaan pystyin kertomaan paljon enemmän. Olin lukenut aiheesta kaiken mahdollisen vuosien aikana. Arkistojen läpikäyminen oli suuri urakka. Mutta paljon on vielä penkomatta.

Kun elävää kuvaa aikakaudesta ei juuri ollut, Suhonen joutui pohtimaan, miten saada elävöitettyä kaiken. Aikansa pohdittuaan Suhonen keksi, että Martan kirjeiden avulla pystyisi tuomaan henkilöt konkreettisesti elokuvaan. Hillityllä dramatisoinnilla Suhonen sai aikakauden arjen mukaan elokuvaan.

Kun aihe on hankala ja ristiriitainen, täytyy miettiä tarkkaan kuinka sitä lähtee käsittelemään. Lähtökohtani oli, etten ota kantaa siihen, kuka tekee oikein ja kuka väärin vaan halusin kertoa, miten kaikki tapahtui siinä määrin kuin lähteiden kautta oli mahdollista. En halunnut jälkiviisastella enkä ottaa asiantuntijoita elokuvaan kertomaan, miten asiat olivat tulkittavissa. Sukelsin itse aikakauteen ja hetkiin.

Ompelijatar ei ole marttyyritarina. Perusfokus on Martan ja Suomen valtion yhteentörmäyksessä, joka vuodesta 1918 seuraa häntä koko loppuelämän.

Jos olisin painottanut enemmän yhteiskunnallista näkökulmaa, se olisi hajottanut elokuvaa. Halusin pitää sen yksilötarinana ja mikrohistoriana.

Mieleeni on esimerkiksi jäänyt tutustuminen Marttaan. Hän tuntuu tutulta, ajattelin. Mutta Martan pään sisään oli vaikea mennä. Hän paljastaa kirjeissään vähän. Kun hän kirjoitti Hertta Kuusiselle vankilaan, kirjeistä täytyi jättää arkaluontoiset poliittiset asiat, koska ne sensuroitiin heti. Kirjeet ovat pääosin arjen kuvausta – rivien välistä voi ehkä päätellä jotain. Oli hyvin mielenkiintoista lukea hänen elämästään, sen avulla pääsin hänen ajatusmaailmaansa.

Oli yllätys, että hän oli kirjoittanut niin paljon. Kun löytyi tietoa hänen kirjallisesta menneisyydestään. Jos hän olisi saanut elää, luulen, että hän olisi kirjoittanut.

Niin, niitä kirjeitä tuli ja meni, ja äitinikin säilytti muutaman. Siitäpä tuli mieleeni, että täytyy taas mennä aittaan penkomaan, Martan sisarenpoika Pentti Forsman huomauttaa.

Ahaa, kirjeitä on siis lisää! Jatko-osa on tulossa... Suhonen naurahtaa ja jatkaa:

Myös Martan teini-ikäisenä Juttutupa-lehteen kirjoittamat romanttiset novellit ja jatkokertomukset olivat saatavilla, samoin nuorisoseurajärjestölehtien kirjoitukset, mutta Toveri-lehteen kirjoittamia yhteiskunnallissävytteisiä artikkeleita ei ollut.

Välittyy myös nykypäivään

Suhonen toivoo, että Ompelijatar välittäisi viestin siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Mitä sellainen vainoharha ja pelko aiheuttavat. Kun näitä ihmisiä on tuhansia, siitä ei seuraa hyvää.

OmpelijatarTämän päivän ihmisoikeusloukkaukset eri puolilla maailmaa ovat paljolti samanlaisia kuin silloisessa Suomessa. Kun sananvapautta rajoitettiin ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti, ja demokratia oli vajavaista. Tämän asian tiedostaminen ja tunnustaminen avaisi enemmän kokonaiskuvaa maamme historiasta.

Elokuvassa siteerataan Etsivän keskuspoliisin (EK) päällikköä Esko Riekkiä, jonka mielestä kommunismin hävittäminen oli vain pieni lainsäädännöllinen kysymys. Lähtökohdiltaan Riekin EK oli 1918 sodan tuloksia puolustava ”Valkoisen Suomen vahtikoira”.

Mikään ei ole niin pahasti pielessä kuin se uskomus. Sehän on toteutunut muuallakin eri tavoin. Presidentti K.J. Ståhlberg oli sitä mieltä, että sovinto täytyy saada, ja neuvotteluhalukkuutta oli muillakin, mutta heillä ei ollut minkäänlaista tilaa toimia. Riekin siteeraus nyrkin voimaan on valaiseva, Forsman lisää.

Paasikivi jarrutteli välirauhan aikana Mannerheimiä ja Rytiä, että SNS:n kanssa täytyy päästä keskustelemaan, muuten ristiriidat lisääntyvät, jos toimintaa rajoitetaan väkisin, Suhonen kertoo.

1920-luvun lopulla kommunistinen liike oli henkitoreissaan. Toiminta Suomessa oli mitätöntä.

Lehdistö kuitenkin lietsoi tapahtumia: ”kommunistit ovat jälleen asialla!” Kun sitä paisuteltiin, niin saatiin ilmapiiri myönteiseksi kommunistilaille ja muulle.

Tärkeä elokuva

Pentti Forsman tutustui Martta Koskiseen kunnolla vasta elokuvan myötä, vaikka hänen äitinsä on aina puhunut hänestä.

Elokuva on suuri informaatiopaketti, josta olen löytänyt uusia puolia. Nyt olen tutustunut Marttaan oikeastaan ensimmäistä kertaa vaikka äitini on aina puhunut hänestä, Forsman sanoo.

Avustin elokuvan taustoitustyössä. Meillä oli hänestä vähän materiaalia, muutama valokuva. Varsinainen työhän tapahtui arkistoissa ja ohjaajan päässä. Meille Martan sukulaisille tämä elokuvaprojekti on ollut hyvin mielenkiintoinen.

Forsmanin mukaan oli tärkeää tehdä elokuva Martta Koskisesta myös siksi, että elokuva kuvaa erittäin hyvin tärkeää osaa Suomen historiassa.

Yksilön tarina kääntyy yhteiskunnan kuvaukseksi. Se on ihmisoikeuskuvaus ja paljon muuta. Se on ollut merkittävä meille sukulaisille. Äidin mielestä Martta oli syytön.

Olen kuullut Martasta koko elämäni. Kun aikuiset puhuivat hänestä, kuuntelin aina korva tarkkana. Kun menin oppikouluun, kiinnostuin yhteiskunnallisista asioista ja aloin ymmärtää, mistä on ollut kysymys. Keskustelimme äidin kanssa ja olimme usein eri mieltä monista asioista. Niissä oli Martta, Hertta Kuusinen ja muut. Martan kohtalo on ollut äidille raskas taakka, ja hän pääsi sen yli 1980-luvulla. Minä olen aina kertonut mielelläni Martasta, ongelmia ei ole ollut. Eikä sukulaisillakaan: olemme pitäneet esillä hänen tarinaansa.

Ja odottaneet mielenkiinnolla tätä elokuvaa.

Näistä asioista pitäisi tehdä enemmän elokuvia. Uskon, että niiden avulla voidaan kirjoittaa historiaa, Forsman painottaa.

Katsojat voivat tulkita itse

Ompelijattaren vastaanotto on ollut positiivinen, mutta Suhosen mukaan on ollut niitäkin, joiden mielestä maanpetturista ei pitäisi tehdä elokuvaa.

OmpelijatarJotkut ovat olleet sitä mieltä, että minun olisi pitänyt olla analyyttisempi ja käsitellä samalla muun muassa Stalinin puhdistuksia, koska ne kohdistuivat myös Neuvostoliitossa oleviin suomalaisiin kommunisteihin. En kuitenkaan nähnyt ja löytänyt mitään konkreettista lähdettä, joka olisi todistanut, miten he vaikuttivat Martan elämään Suomessa. En halunnut ryhtyä spekuloimaan. Suhonen valottaa.

Mikä oli Martan ja hänenkaltaistensa ideologia ja tavoite?

Ei ollut olennaista tuoda sitä esiin muuten kuin että hän tunnustautui kommunistiksi. Ei siitä sen enempää, lähteitähän ei ollut. Eikä Martta ollut teoreetikko ja ajattelija, päätöksien tekijä. Hän oli tavallinen työläisnainen, joka vuoden 1918 jälkeen ymmärrettävästi ajautui kommunistien ja SKP:n pariin.

Katsojat voivat tulkita itse, mikä teko johtaa toiseen.

Minulle on myös sanottu, että kuinka teitkin elokuvan juuri näinä aikoina, kun samanlaisia kaikuja on ilmassa. Olen vastannut, että se on sattumaa, sillä olisin voinut tehdä tämän aikaisemmin. Mutta aihehan ei vanhene. Historia-aiheisten dokumenttielokuvien tekeminen on aina haasteellista, koska ne muokkaavat helposti mielipiteitä.

Forsmanin mukaan elokuvan taustalla on ollut myös Sota-arkistoprojekti, joka hahmotti aikakauden tapahtumia, mutta taantui jonkinlaiseksi luetteloksi.

Sen avulla voidaan kuitenkin tutkia asioita. On ollut muitakin yrityksiä ja keskustelua poliittisesta kahtia jakaantumisesta. Vaikka sitä ei enää ole, se ei ole kadonnut mihinkään. Se on piiloutuneena eri muotoihin.

Martan perintö

Forsman muistelee Martta Koskista lämmöllä.

Hän on ollut minulle aina tärkeä ja muokannut valintojani. Hänen peräänantamattomuutensa ja oikeudentuntonsa ovat tehneet vaikutuksen. Se, että välittää oikeasti. Aatteesta voi olla eri mieltä, mutta ei siitä, että välittää asioista.

Hän auttoi aina myös heikoimpia ja kantoi huolta erityisesti nuorista, esimerkiksi heidän tilanteestaan Helsingissä sodan aikana, Suhonen huomauttaa.

Martta Koskinen on haudattu Malmin hautausmaalle.

Martta kirjoitti, että haluaa Malmille. Hän oli sitä mieltä, että kuljettaminen Hollolaan tulisi liian kalliiksi, Forsman kertoo.

Hän kirjoitti myös, ettei pidä hautapaikoista. Ne olivat hänestä jonkinlaista epäjumalanpalvontaa, Ville Suhonen lisää.

Hän kirjoitti ennen teloitustaan muun muassa: ”Huomenna tiedän, onko kuolemanjälkeistä elämää...” Sama musta huumori kulkee perintönä suvussamme, Pentti Forsman päättää.

"Ne, jotka ovat minua tuominneet, ovat samoin kulkeneet omaa tietään ja omalta puoleltaan etsineet totuutta, mutta niinkuin maisemakin on eri näköinen riippuen siitä, miltä puolelta sitä katselee, niin on totuuskin, sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa." Martta Koskinen viimeisessä kirjeessään sisarelleen vajaa vuorokausi ennen kuolemaansa.



Lue myös